Iloisia juttuja III | Page 2

näet kelvannut talon tarjous -- eikä olisi hänellä ollut
sanottavasti sisällystäkään pantavana noihin kruunun kaatioihin. Ei
lähtenyt herra potaatin kuorintaan, söi kaupungilla, makasi
voimistelutunnit, tuli aamusilla ampumaradalle kun joutui, eikä käynyt
sisäharjoituksissa. Sanoi luutnantin edessä suorittaneensa
yksityistutkinnon koko "käsikirjasta." Ainakin hän kiusaksi asti vaivasi
luutnanttia siviililäisillä aatteillaan.
Luutnanttia ei toki voinut sanoa liian sotarakkaaksi. Oli hyvin sievä ja
oppinut mies. Piti pyhänseutuna komppanialle luentoja muurahaisista,
sienistä, auringosta, kuusta ja tähdistä sekä siitä, kuinka tämä maapallo
on syntynyt suuresta tulipommista. Hän oli pitkä ja solakka, eikä
kasvoissakaan olisi naisväellä pitänyt olla muistutuksen syytä, vaikka
päällimäisen tuoreuden kyllä oli paljo luku vienyt.
Onko sotaväessä uskontoa?
On! Joka iltahuudon jälkeen luetaan Isämeitä täydellä vatsalla,
kirkkoon lähetetään sunnuntaisin komennuskunta, ja kun syömään
ruvetaan, kuunnellaan lusikka kourassa, kuinka vetreäkielinen mies
sivauttaa rukouksen "kaarneen pojista." Jos se ei tunnu lähtevän niin
joutuisasti kuin miesten vatsa vaatisi, tarttuu lähin aliupseeri keskeltä
kiini ja riuhtasee ruokaluvun yhdessä vilauksessa loppuun, yli kivien ja

kantojen -- "aamen!" Silloin on jo useimmalla lusikka vadissa ja pala
suussa.
Mutta Ahonen, se ylioppilas, väitti ettei sotamiehen uskonto ole
kristinuskoa, koska hänelle ei opeteta mitään Aaprahamista, Iisakista ja
Jaakopista eikä kuningas Taavetista ja hänen suvustaan, vaan Venäjän
keisarista ja häntä ympäröivistä tähtisikermistä. Se on kaldealaista
tähteinpalvelusta, niin hän sanoi. Katkismuksenkin hän oli kyhännyt
nuorelle sotamiehelle, yksinkertaiseen muotoon:
Vänrikill' on tähti yksi, aliluutnantilla kaksi, kolme niit' on luutnantilla,
neljä alikapteenilla, mutta kapteen' on paljas kuin kuu.
Everstillä ei oo yhtään, eikä kenraalilla mitään, kolme everst'
luutnantilla, kolme kenraal' luutnantilla, kahteen kenraal' majuri tyytyy.
Kunniata tehdä nuille muista, tähdille ja kuille, myös lipuille,
standaareille, vaan ei tarvis vertaisille. -- Karta siviililäistä konnaa!
Viimeinen säe oli veisattava muissa värsyissä kahdesti, vaan
viimeisessä kolmasti.
Kunnianteon ohessa on sotamiehen tarkoituksena taistella valtakunnan
ulkonaisia ja sisällisiä vihollisia vastaan. Ahonen puolestaan ei koko
sotaväessä-oloaikanaan sanonut nähneensä muita vihollisia kuin
ruostepilkkuja kiväärissään, sekä sisällisiä että ulkonaisia.
Niinmuodoin olisi sotamiehen ulkonaisessa elämässä nämä kaksi
pääkappaletta: kunnianteko ja kiväärin puhdistus.
Entäs sisällisessä? -- Ahosen mukaan siinä on myös kaksi
pääkappaletta: lomalippu ja rakkaus.
Mutta luutnantti sanoi Ahosen oppia vääräksi opiksi. Minä en tiedä.
HOUSUT LIIAN OHUET. -- SAAPPAAT LIIAN PAKSUT.
Ryhäsen miehuuton vatsa suli, hoikkeni vähitellen, ja hänestä tuli
sotamies kuin harvat. Taipui talon tavoille, otti päivät onnineen, teki

salaa mitä ei saanut tehdä julki, eikä missään vaiheissa surkeillut.
Kunnioitti kaikkia, ja puhutteli vertaisiaankin arvonimeltä. Viimeksi
mainitun seikan tulin tietämään seuraavasta tapauksesta.
Oltiin uimassa, mutapohjainen rantama täynnä meitä valtaistuimen
pylväitä. Monet yksin tein pesivät vaatteitaan. Silloin joku sotatoveri
äänettömästä päästä läimäytti märillä housuillaan Ryhäsen alastomaan
selkään. Leikkiä se tietysti oli, vaikka kovakätistä.
"Elä sinä perkele lyö!" kiljasi Ryhänen.
"Ei saa kiroilla", muistutti aliupseeri rannalta.
"Ymmärrän, herra aliupseeri, mutta sotamiehen pitää aina mainita
puhuteltavan arvonimi."
Mitä muuten kiroilemiseen tulee, teki sitä syntiä vähä kukin, eikä
kieltämisellä oikein päätotta tarkotettukaan. Se oli samanlaista kuin
kiväärin puhdistuksessa: aliupseerit kävelivät alinomaa ympäriinsä,
terottaen mieliin, että kulumisen välttämiseksi ei kivääriä saa hangata
muulla kuin tappuroilla, vaatteella tai pehmeällä puulla -- ja juuri sitä
julistaissaan salaa jakelivat miehistölle hyvin ottavata
puhdistuspumaadaa.
Ryhänen ei ollut oikein hyvä ampuja milloinkaan. Mutta eräänä kylmän
koleana aamuna hän laski kaikki luotinsa "isänmaan poveen." Oli
saanut kauemman aikaa odottaa vuoroaan, metsänrinnassa värjötellyt ja
salaisin puolin tupakoinut. Pahasti tutisivat kintut tähdätessä, ja kivääri
tietysti myös vapisi. Kapteeni sanoi nuhtelevalla äänellä:
"Ryhänenkin juapi yäkauret ja elää huanosti; sitte kohmelossa tärisee."
"Ei, herra kapteeni, mutta minulla on vaan yhdet housut", selitti
Ryhänen, ja laukasi taas. Luoti raapasi muutaman sylen päässä maahan.
"Mihenkäs se nyt taasen meni?" kysyi kapteeni.
"Kyllä se eteenpäin meni, herra kapteeni."

Siivo mieshän se Ryhänen oli itse asiassa eikä ollut juonnilla pilattu.
Mutta minkäpä hän sille taisi, etteivät häneltä luodit sattuneet niinkuin
sanat?
* * * * *
Korpelaisesta vaan ei tahtonut tulla kalua. Häntä juoksutettiin kaikki
loma-ajatkin kuin lapautunutta hevosta, ja äkseeruutettiin monella
muotoa, mutta mies ei norjennut sen notkeammaksi. Sitäpaitsi hän
joutui tuontuostakin "kiiniottoon", sai kotiarestia ja työvuoroja, seisoi
"kiväärin alla", istuipa putkassakin, sekä valoisassa että pimeässä.
Ruumiinsa puolesta hän kyllä tänvertaiset vaivat kesti, sillä hän oli
vahvimpia miehiä mitä löytyy, eikä missään pidetty niin hyvällä ruualla
kuin täällä -- ei linnassakaan. Itse sotalaitosta vastaan hänellä ei olisi
ollut mitään. Luontoa ei puuttunut: oli tappelun taitava mies, monta
kaunista voittoa saanut. Mutta kasarmielämä ei soveltunut hänen
verilleen -- tämä kuri, järjestys ja nämä temppujen teot. Hän ei siitä
puhunut, niinkuin Ahonen; tuskin sitä oikein ymmärsi itsekään. Vaan
se näkyi kaikista hänen viitteistään, etupäässä siitä uhkamielisyydestä,
millä hän otti rangaistuksia, täpösen tahallaan -- ottipa niskaansa
toistenkin syitä. Arestihuone oli hänen mieluisin olopaikkansa, koska
edes siellä sai olla niinkuin tahtoi, pitkin tai poikin.
Hän halusi vapautta, niinkuin sydänmaalainen sitä halaa. Olipa häntä
vaikka hevosrosvona ja viinankeittäjänä, kunhan saa olla
vapaudessaan!
Kerran kuitenkin oli Korpelainen hyvällä tuulella sotaväessä: kävellä
veipotteli edestakasin kasarmissa, sulki syliinsä jokaisen, joka vaan
vastaan tuli, eikä tahtonut missään saada sijojaan. Kasvot paistoivat
pullevina kuin viinaleilin kupeet, ja suupielistä kihosi ruskea tupakan
mehu. Ylimielisyydessään rohkeni mennä