Iloisia juttuja II | Page 8

oli pienistä vaaroista selviytynyt, ja surumielin, epäillen teki
hän poikkileikkauksen parrastaan. Jään pintaa myöten hän sen viilsi
poikki. Siihen jäi Matin uhkea parta, jäähän kiini, odottamaan tulevaa
kevättä.
"Henki on kuitenkin kalliimpi kuin parta", tuumaili Matti noustessaan.
* * * * *
"Mikä Matilta on parran vienyt?" kysyivät kotona.
"Leikkasin pois vastuksista."
Itseään lohdutti hän sillä ajatuksella, että "kasvaahan se uudestaan,
vaikka ei sen kasvaminen ole ihmisen omassa vallassa."

KIEROJA KOHTIA ELÄMÄSSÄ.
Oikeastaan minun ei tässä kirjassa ensinkään pitäisi puhua niistä
asioista, jotka tekevät maallisen vaelluksemme ikäväksi ja
synkistyttävät elämämme päivän paistetta. Mutta kuitenkaan en nyt
malta olla kertomatta, kuinka maailma asettui kieroksi Esa Huttusta
vastaan.

Hänen asunnossaan ei ollut muuta kuin yksi ainoa tuoli, mutta milloin
hän vaan iltasella pimeässä tuli kotiin, ei hän mitenkään päässyt sen
sivu kolhasematta siihen säärtään. Se valvotti Huttusta aina puoleen
yöhön. Siinä muisteli hän kaikkia niitä vastoinkäymisiä, mitä hänelle
oli päivän kuluessa sattunut.
Hän oli ollut kalassa ja olisi saanut paljonkin kaloja, jos tämä maailma
ei olisi ollut niin nurinpuolisesti järjestetty kuin se oli. Kun kala putosi
hänen ongestaan, niin se aina putosi takaisin järveen eikä koskaan
veneeseen. Sitte koetteli hän jatkaa pyyntiä verkolla. Mutta verkko oli
sattunut vähän repeämään, ja tuo rikkinäinen kohta se sitte asettui
jokaisen kalan eteen, niin että kaikki pääsivät sitä tietä pois.
Vielä muisteli hän koko mennyttä elämäänsä ja aprikoi, miksi pilkkaan
ampuessa harvemmin sattuu pilkkaan kuin sen viereen, vaikka kuinka
tähtäisi keskelle pilkkaa. Mutta jos ihmiseen päinkään vahingossa
ampuu, niin se tavallisesti käy hengen paikalle. Kiviä jos heittää, niin
ne eivät juuri käy muuhun pilkkaan kuin ikkunoihin, vaikka ei
sinnepäinkään tarkoita. Silmänkantaman laajuisella selällä ei tarvitse
olla muuta kuin yksi salakari -- ja jok'ikinen laiva kolahtaa siihen,
niinkauan kuin karia ei ole viitoitettu ja kartalle merkitty.
Miksi sateenvarjo jää kotiin aina silloin, kun sade on tulossa, mutta
polttavalla poudalla se hyvin mielellään lähtee ulos? Eikä sitä
kuitenkaan käytetä ilman ennustajana!
Miksi pimeällä luistellessaan tavallisesti osuu avantoon, silloinkin kun
jäätä on paljoa enemmän kuin avannoita?
Jos yksi miehen kahdeksastatoista taskusta on rikki, niin miksi
rahakukkaro ja avaimet aina pistäkset juuri siihen taskuun ja putoavat?
Miksi väkijuomat aina menevät ihmisen päähän ja pakoittavat hänen
tekemään tuhmuuksia, vaikka niillä olisi paljoa väljempi tila vatsassa?
Miksikä papit ja koulunopettajat kysyvät tutkittaviltaan juuri sitä
paikkaa, jota nämä eivät osaa?

Kun varkaus tapahtuu, niin miksi kruununpalvelijat tavallisesti ottavat
kiini juuri sen, joka pahimmin tätä kiinijoutumista pelkää, vaikka muita
ihmisiä on paljoa enemmän?
Näihin mietteihin Esa Huttunen nukkui.
Kun hän aamulla yritti nousta ylös, kosketti hän sängyn laitaan kipeän
säärensä, eikä mitään muuta jäsentään. Sitte hän aikoi panna takin
ylleen, mutta sen hihasta oli vuori rikki, ja hän työnsikin kätensä vuorin
ja päällisen väliin, vaikka sen olisi -- Huttusen mielestä -- ollut aivan
yhtä helppo mennä tavallista tietä.
Kaulusta kiini pannessa katosi hänen näpistään yht'äkkiä teräksinen
rintanappi, eikä hän voinut ymmärtää, mihin se joutui. Ennen minun
tuloani oli hän jo kääntänyt nurin pöydät ja kaapit ja piirongit,
penkonut sängyt ja piessyt kaikki 8 poikaansa. Mutta ei sitä löytynyt
sittekään.
Minun tullessani hän oli paraiksi ehtinyt ajaa vaimonsa uunille,
nähtävästi kesken kahvinkeiton, koska Huttuskalla oli kahvipannu
muassaan. Esa seisoi halko kädessä lattialla, estääkseen vaimoaan
tulemasta alas uunilta. Huttuska taas uhkasi kaataa Esan silmille
kiehuvaa kahvia, jos tämä yrittäisi nousta uunille häntä ahdistamaan.
"Päivää taloon! Mitä temppuja sinä nyt opetat joukollesi, Esa?"
"Päivää, päivää! -- Tulehan sieltä alas, akka!" Esa heitti halkonsa
nurkkaan. "Tämä maailma on kuin noiduttu minua vastaan tänä päivänä.
Hyvä oli, kun tulit, että saan sinulle oikein selvittää ihmiselämän
kieroja kohtia; sinähän aina otat ja käsket muidenkin ottaa elämää
iloiselta puolelta."
"Mikä sinulla nyt on hätänä?"
"Minulta putosi nappi ja sitä olen hakenut tämän aamua..."
"Olisit malttanut olla hakematta, niin se kyllä olisi itsestään
ilmaantunut."

"Mitä vielä! Kuulehan toinenkin seikka... Miksikä minun tänä aamuna
noustessani piti kolauttaa sängyn laitaan juuri kipeä sääreni?"
"Et olisi noussut ylös!"
Sitte alkoi Esa Huttunen oikein pahasti ontua, ihmetellen, miksi saapas
juuri tänään rupesi hänen jalkaansa vaivaamaan.
"Katsopas, Kaapro, tuota saapasta! Siinä on vähintään sata puunaulaa,
mutta kun suutari on jättänyt yhden ainoan niistä liian pitkäksi, niin se
nyt paraiksi osasi asettua vaivaamaan minun jalkaani."
"Riisupas saapas jalastasi ja tunnustele sitä pitkää naulaa!"
Esa teki niin, pisti kätensä saappaaseen ja alkoi kopeloida.
Sitte näytti häntä vähä niinkuin hävettävän.
"Eläpäs nyt mitään! Täällähän se nappi onkin!"
"Mitä sinä sitte tyhjää aina hätäilet ja tuskittelet? -- Enkö minä ole
monasti sanonut, että tämä maailma kuitenkin on paras, mitä nykyjään
on olemassa!"

KAKSI KOVAA "PROTESTIA".
Runoilija Leimun ja minun.
V. 1888 ilmestyi eräs harvinainen kirja, nimeltä: "Kevät-Unelmia.
Koelmoi Leimu."
"Esipuheeksi" sanoo tekijä "tietävänsä varsin hyvin, ettei nykyaika ole
lyyrilliselle runoudelle suotuisa. Tämä runous on aina suuremmassa tai
vähemmässä määrässä unelmia. Vaan meidän aikamme on
käytännöllisyyden aika, se ei huoli unelmista eikä turhista tunteen
ilmauksista. Jos lyyrillinen runoilija tahtoisi tässä suhteessa muutosta
aikaansaada, pitäisi hänellä olla aivan tavatonta runokykyä, jota ei

minulla ole." Niin