Iloisia juttuja II | Page 7

sukupuolten välillä --"
"Niin on ollut, tahi oikeammin luullinen. Sinulla ovat kovin luiset
nyrkit."
"Mutta tästä päivästä lähtien se muuttuu --"
"Sitä minäkin toivon."
"Me emme saa riippua toisistamme."

"Emmekä toistemme tukasta."
"Mutta Kaapro -- minä puhun tosissani!" Liena otti tuolin ja ojensi sen
suoraan kalloani vastaan. "Kuule sinä vaan, kun minä puhun."
"Kyllä minä kuulen."
"Asianlaita on semmoinen, että sinä olet pettänyt minut, ja minä sinut.
Sinä viekottelit minut Mahdin luo. Minä rupesin hänen vaimokseen.
Mutta nyt on Mahdi kuollut --"
"Olisin suonut hänen vielä elävän."
"Nyt saat vapaasti päättää, tahdotko minua vielä vaimoksesi, vai et.
Miehiä kyllä saisin muitakin. Mutta aina annan sinulle tilaisuuden
vapaasti valvoa oikeuksiasi --"
"Niin teit Niemeltä tullessakin!"
"Vai en tehnyt?" Ja taas vinkui tuoli ilmassa.
"Antaapa olla -- jos minä sitte kerran valvoisin oikeuksiani. Onko sulla
Mahdi vainaan jälkeen mitään perintöä?"
"On rahaa neljäkymmentä markkaa ja kolmeviikkoinen poika."
"Missä se poika on?"
"Sängyssä."
Siellä se todellakin oli, musta-ihoinen kuin itse peeveli, ja Lienan
silmät päässä.
"Tämän olisit saanut jättää tuomatta."
"Siitä tulee hyvä mies, jos vaan tulee isäänsä. Mutta mitä sanot,
tahdotko minut vaimoksesi vielä, vai et?"
"En suinkaan minä tuota murjaanipoikaa rupea elättämään."

"Ketä sinä sitte olet elättänyt koskaan? Minuako? -- Ohoh! -- Poika on
minun ja minä siitä pidän huolen. Tehdään nyt semmoinen sopimus,
että ne neljäkymmentä markkaa jäävät minun hoitooni, ja poika myös.
Sitte on avioliittomme siveellisellä pohjalla. Suostutko Kaapro?"
"Pidätkö harjakaiset?"
"Vaikkapa!"
"No, annahan sitte olla! Minä käyn kutsumassa Esa Huttusen ja
Taskis-Villen tänne."
Näin perustettiin uudestaan Kaapro Jääskeläisen perhe-elämä ja sitte
sitä myöhemmällä Esan ja Villen kanssa yhä mahtavammaksi
rakennettiin.

MATTI JUNTUSEN MATIKAN PYYNTI.
Kertomus koskee nuorenlaista miestä, jonka elämän tehtävä oli
saavuttaa parrallensa pituutta siihen määrään, ettei likitienoilla kukaan
kykenisi hänen kanssaan siinä suhteessa kilpailemaan. Varovaisella ja
huolellisella hoidolla oli hän tässä harrastuksessaan päässyt jotenkin
pitkälle -- eli toisin sanoen, parta oli päässyt jotenkin pitkäksi.
Mustanruskeana ja ylpeän tuuheana ulottui se aina liivien alareunaan.
Sanomattakin arvaa, mitä semmoinen parta vaikutti seudun tyttöjen
keskuudessa. Pikimusta kissannahka säkenöi, kun sitä pimeässä sivelee,
mutta Matti Juntusen parta synnytti sähköä tyttöväen povissa, iski
salamoita heidän sydämiinsä. Miten suloista olisi morsiamena kätkeä
nenänipukkansa ja mehevät "huulosensa" tuon parran pehmoisiin
laineihin! Kuinka ihanaa sitte vaimona haudata kätensä ja kyntensä sen
parran tuuheuteen ja tehdä siinä hävitystyötä, joka oikein murtaisi
miehen sydäntä!
Niin ajattelivat tytöt, mutta Matti ajatteli vaan sitä, kuinka saisi
partansa vielä pitemmäksi.

Oli pakkas-aamu syystalvella, kierän jään aikana. Matti oli aikonut
ravita itseänsä matikoilla, ja päästäkseen sen aikomuksensa perille, oli
hän pannut rysän rantaselle. Viisaammin hän olisi tehnyt, jos olisi
pannut niitä useamman, mutta hänellä ei ollut muuta kuin yksi. Eikä se
asianhaara vaikuta mitään tämän kertomuksen juoksuun. Toista olisi,
jos hän olisi itse mennyt rysään, sillä siinä tapauksessa ei hän olisi
voinut tulla kokemaan rysäänsä.
Nyt hän tuli sitä tarkastamaan. Vaikka matikka ei ole mikään ihana kala
nähdä, on se kuitenkin hyvä syödä ja vielä parempi antamaan lientä.
Siitä syystä olisi Matti mielellään halunnut löytää rysästään jonkun
mustan vorrukan tai useampiakin. Mutta jään läpi ei ollut oikein hyvä
nähdä, oliko siellä mitään, vai ei. Vähän häämötti siltä kuin olisi siellä
jotain ollut.
Paremmin nähdäkseen löi Matti reiän jäähän rysänsä etupuolelle. Sitte
hän laskeusi vatsalleen ja koetti tästä reiästä katsoa, oliko rysässä
mitään longertelevaa esinettä. Hänen himonsa esinettä. Kauan hän siinä
katsoi ja tarkasteli, eikä sittekään tahtonut oikein selville päästä. Välistä
näytti siltä kuin olisi siellä joku matikan votkale ollut, mutta tarkemmin
katsottua muuttui se mustaksi puuksi tai veden liottamaksi havuksi.
Mutta paha henki, joka ei koskaan lepää, tahtoi häiritä tätä matikan
pyyntiä. Hänellä olikin siihen hyvä tilaisuus. Jää oli siksi ohutta, että se
Matin alla hiukan painui, ja reiästä valui vettä hiljakseen jäälle. Matti
palavassa pyynti-innossaan ei huomannut sitä, ennenkuin alapuoli
ruumiista tuntui kostealta. Matti katsoi sentähden olevan syytä nousta
ylös ja keksiä joku toinen keino rysän tarkastamiseksi. Mutta ylös
nouseminen ei ottanutkaan oikein sujuakseen. Oli näet siksi pakkanen,
että Matin uljas parta oli jäätynyt reiästä pulppuavaan veteen. Sen Matti
tunsi leuassaan, kun yritti nousta. Nähdä hän ei sitä voinut, sillä hän ei
saanut päätänsä muuhun suuntaan kuin rysään päin, johonka asemaan
se oli jäätynyt.
Epätoivon vihlaus kävi Matin sydämen lävitse. Pitikö hänen näin
nuorella ijällään kuoleman, ja näin kunniattomalla tavalla? Jos hän edes
olisi lähtenyt Turkin sotaan ja siellä kaatunut, niin semmoinen kuolema
olisi tuottanut kunniaa. Tahi jos hän olisi hukkunut huonoon jäähän,

pelaistaissaan kaunista neitoa, niin häntä olisi moni sydän surkutellut.
Mutta kuolla tähän rysänsä ääreen, antaa henkensä muutaman matikan
edestä -- se ei ollut kunniakasta.
Jos tuossa rysässä olisi ollut matikoita ja jos ne olisivat nähneet Matin
tuskan, niin nauramatta ne eivät olisi olleet -- nauramatta sille
vahingolle, joka uhkasi niellä heidän vainoojansa.
Mutta harvoin joutuu ihminen semmoiseen pulaan, ettei häh siitä jollain
keinolla pääse. Ja vielä harvemmin kohtaa kuolema ihmistä siinä
muodossa kuin Matti sen nyt luuli lähestyvän.
Äkkiä juohtui ajatus Matin mieleen. Hän otti puukkonsa, jolla hän
ennenkin