Iloisia juttuja II | Page 9

sanoo Leimu. "Ja kuitenkin ovat juuri nykyiset olot
syynä tämän runovihkosen painattamiseen. Se on, parhaiten sanottuna,
minun protestini sitä aikaa vastaan, joka ei uskalla toivoa, ei rakastaa,
ei innostua."
Leimun protesti maksaa 1 m. 25 p. --
Oikeastaan on turhaa nyt enää kirjoittaa ainoatakaan riviä
suomenkielellä, sillä nykyään voimme me suomalaiset 1 markalla 25
pennillä oppia toivomaan ja rakastamaan ja innostumaan. Ja mitäpä
meillä muuta on tarvis? Suomalainen kirjallisuus hamasta Agrikolan
ajasta tähän päivään asti ei ole nähnyt toista semmoista protestia. Nyt
tämä katala aikakausi kerrankin saa, mitä se on ollut saapa, tämä
toivoton, lemmetön ja innoton aikakausi.
Melkein sopimattoman liialliseksi kainoudeksi täytyy sanoa sitä tekijän
arvelua, ettei hänellä muka olisi "aivan tavatonta runokykyä..." Hänellä
on! On kerrankin Suomeen syntynyt mies, jolla on ihan tavaton
runokyky.
Tavalliset runoilijat kykenevät laulamaan ainoastaan kolmesta asiasta:
rakkaudesta, isänmaasta ja omasta itsestään. Mutta Leimu laulaa
kaikista näistä ja sitäpaitsi vielä "koelmoi" viisi eri protestia
sinivuokoille ja yhden kielolle, sommelmoi kokonaista 13 "ajatelmaa"
ja käännelmöi 10 Heinen "lauleloa" sekä 7 muuta vieraskielistä. Eikö
hän siis ole tavaton?
Mahdoton on minun heikon, köyhän, kurjan syntisen luoda mitään
kokonaiskuvaa tekijän valtaavasta nerosta. Henkeni on ryömyillään
tuon voimakkaan protestin edessä. Ja töintuskin saatan polvillani
kirjoittaa nämä muutamat rivit.
Leimu on sotainen, taistelua vailla, ja aina näyttää hänellä olevan
puukko hihassa:
"-- ja käten' jos onkin voimaton, tok' ainian valmis taistohon --."
"Aina valmis, kuin lukkari sotaan." Eikä hän pelkää mitään, ei

kuolematakaan:
"-- ket' elo tenhois kurja tää, kuin Tuonen tytär hymyää."
Onneksi on hänellä semmoinen ruumiinrakennus, ettei hänen tarvitse
pelätä vangiksi joutumistakaan:
"-- ja jos mä kahleihin lyötänehen, niin vapaasti sykkivi sydämmen' ja
vapaa on aattehen'."
Tavallisten ihmisten sydän luultavasti halvautuu heti, kun he joutuvat
kiinni. Mutta vapaa-aatteisten miesten sydän ei kahleissakaan pysähdy
sykkimästä, niiden aate on vapaa ja -- jos saavat vähänkään viilan
tynkää -- on pian koko mieskin vapaana.
Toinen näiden runojen johtava aate on se, että runoilija Leimun käsissä
kaikki "versoo", mikä suinkin versoa voi.
"Mut silloin sinut näin -- ja päivä paistoi taas, nous puuhut vihertäin ja
kukka versoi maass'."
"-- ja metsolankin tielläi kukkainen versoaa."
Kukat siis versovat. Mutta ei ainoastaan kukat, vaan myös neitoset:
"Kaino kielo lehtosen,[1] valko kukka hieno, missä kasvat versoen,
väilyy tuokse vieno.
Ylhäällä myrskyt vaan tietämättäs ärjyy, sinä versot, nuovut vaan,
vartes hieno värjyy.
Niinkuin kielo valkoinen, neito, versoit mailla, eloa joit lähtehen
rannoill' varjokkailla."
[1] Tuntien koko vähäpätöisyyteni, uskallan alamaisimmasti
huomauttaa, että tässä kukaties on painovirhe. Sen ei ehkä pitäisi olla
lehtosen kielo, vaan lehmosen, sillä "Lehmän kieleksi" kansa
yleisimmin sanoo tätä kukkasta.

Ah, kuinka ihanaa, kuinka hienoa, kuinka ihanteellista!
Mitä runojen ulkomuotoon ja sointuun tulee, osoittavat edellä olevat
otteet, ettei, suurempaa täydellisyyttä enää voi keltään kuolevaiselta
vaatia. Joskus runotar tämän leimuavan, "riehäkkään" neron kynsissä
vinkuu: "oi", "voi!" ja ähkää: "ah" ja "ooh!" Se ei muuta kuin kuvastaa
hengen kiihkeyttä.
Vanhoja runouden kulta-aikoja muistuttaa sanasovitus semmoinen,
kuin
"-- mailla Pohjan kaukaisilla, joit' iki- vaivuttaapi jää."
Sama runohenki elää vielä siellä täällä kansan keskuudessa. Niinpä
kerrankin saunamuija kysyi minulta: "Kaarko-herra tahtoo paatia, vai
lauteilleko herra männöö?"
Nero tarttuu, sanotaan. Minuunkin on Leimun runohenkeä tarttunut
pieni osa, tosin niin äärettömän pieni, että ujostuttaa. Eikä minulla vielä
suinkaan voi sanoa olevan "aivan tavatonta runokykyä." Mutta minäkin
innostuin heittämään hansikkaani tätä materialistista aikakautta vastaan.
Välttääkseni kirjallista lapsenmurhaa, täytyy minun julaista
runokokeeni, vaikka sitä voidaankin moittia itsenäisyyden puutteesta,
se kun on syntynyt minun ollessani Leimun "Kevät-Unelmain"
vaikutuksen alaisena. Se on tämmöinen:
Kaapro Jääskeläisen Protesti sitä aikaa vastaan, joka ei uskalla toivoa,
ei rakastaa, ei innostua.
Oi, kielo vieno nuokkuu, hymyy; hui, liero hieno maassa lymyy.
Versoo kielo kukaties... Vaikka usein kalamies lieroja turpeesta
suinailee, ah, liero värjyen uinailee, nahkasiima, rusohuul'... Hynttäntyy
ja purjetuul'.

KUN KAIKKI REHELLISET IHMISET KUOLEVAT POIS.
Eräässä hauskassa iltamassa viime sunnuntaina tunkeutui puheilleni

muuan mieshenkilö, jonka nimeä en saanut tietää, koska hän ei
katsonut tarpeelliseksi esitellä itseään. Näöstään päättäen -- sen mukaan
kuin tunnen itäsuomalaisia kasvonmuotoja -- oli kysymyksessä oleva
mies Mönkkösiä, ja saappaista päättäen venemies. Minut hän näkyi
tuntevan, koska heti kysyi:
"Otettaisiinko lehteen pientä ilmoitusta?"
"Kyllä! Mistä asiasta se olisi?"
"Se on vähän erikoisempaa. Ei se ole oikein ilmoitus, vaan jos toimitus
muuten ottaisi siitä kirjottaakseen."
"Mitä asiaa se koskee?"
"Se on semmoista juttua, että minä en oikein luota näihin nykyisiin
lehtiin --"
"So, so! Jos teillä on mitä meidän lehteä vastaan, niin kirjoittakaa siitä
paikkakunnan toiseen lehteen. Koetetaan häneen sitte vastata. Mutta
tässä minua ei nyt haluta ruveta riitelemään."
Olin aikeessa kääntyä pois, mutta mies ei hellittänyt.
"Ei tuota nyt pidä olla noin arka nahkastaan", tuumaili hän. "En minä
tarkoittanut erittäin teidän lehteä, vaan kaikkia muita sanomalehtiä
myös. Katsokaahan nyt, ja kuunnelkaa rauhassa! -- Jos te otatte käsille
minkä miehen tahansa, hyvän taikka huonon, niin ei siihen jää paljon
ehyttä paikkaa. Mustaatte sen niin mustaksi kuin vähänkään osaatte --"
"Niin, no, ei sitä sentään ketään ole moitittu ilman syyttä."
"En minä sitä sanokaan. Mutta mustaksi te vaan