Iloisia juttuja II | Page 6

toisella
saapasvarsiinsa ja kulkivat puolentuuman pituisilla askelilla hiilipiirin
läpi, ääntäen tuontuostakin: "fyi!"
Että Esa Huttunen oli etevä lastenkasvattaja, sitä en ollut koskaan
epäillyt. Mutta tämä uusi kasvatustapa minua vähän arvelutti.
"Aiotko sinä itsekin kehittyä tosi vaimoksi?"
"Tietysti. Minä en enää pure tupakkaa, vaan konvehtia, enkä ryyppää
muuta kuin kahvia, ootekolonia ja morfiinia. Lönnrotkin oli tosi
vaimo."
"Joko poikasi osaavat kiivetä yli aidan?"
"Kyllä. Kuulepas Antti, tule tänne ja sano sedälle, kuinka sivistyneen
ihmisen pitää kiivetä yli aidan!"
Pikku Antti laski kuin rullalta:
"Tivittyneen ihmiten pitää tiivetä yli aian, niin että entin noutee aialle
ittumaan, titte pulittaa täälentä ytteen, jottei taapatvallet näy, ja titte
vatta tiiltää jalat aian toitelle puolelle."
"Osaavatko ne hymyillä?"
"Jo toki. Eihän siinä ole muuta konstia kuin avata suunsa raolleen ja
näyttää yläleuan hampaita. Koettakaapas pojat!"
Huttusen pojat hymyilivät, eikä siinä näyttänyt sen suurempaa konstia
olevankaan.
Mutta minuun katsoessaan muuan poika käytti tuota hampaitten
näyttämistä syrjätarkoituksiin. Senjohdosta lausuin Huttuselle melkein
näin:
"Paljon olet sinä saanut aikaan, Esaias Huttunen, ja kaiketi vielä paljon

toimitat, ennenkuin hautaan pääset, eivätkä sinun harrastuksesi
tavallisesti ole järkeä vailla. Tosi on, että poikalapset sekä syntyvät että
syntyissään huutavat aivan niinkuin nekin, joista maailma tähän asti on
saanut kaikki tosi vaimonsa. Mutta kun poikasi vähän vanhenevat ja
alkavat kiroilla, täytyy jokaisen tunnustaa, että he ovat tulleet isäänsä.
En tällä tahdo sanoa sitä, ettei tosi vaimokin voisi kiroilemisen taitoa
tuntea ja käyttääkin tilaisuuksissa semmoisissa kuin kahvipannun
kaatuessa tahi tavatessaan piian suussa luvattomalla ajalla
sokeripalasen. Kuitenkin minä vähän epäilen, tokko sinä tulet
onnistumaan kasvatuspuuhissasi. Jos sinä voisitkin estää poikasi
irvistämästä kunniallisille ihmisille, naurishalmeita ryöstämästä ja totia
juomasta, on luullakseni sitä vaikeampi saada heidän kieltänsä siihen
kuntoon, että se voisi täyttää kaikki ne velvollisuudet, mitä tosi
vaimolta siinä suhteessa vaaditaan."
"Aina sinä olet semmoinen vätys. Kaikkia sinä epäiletkin! -- Tiedätkö,
mitä varten armollinen keisarimme on käskenyt sotaväessä komentaa:
rinta ulos ja vatsa sisään! Ei minkään muun vuoksi kuin
kasvattaakseen sotilaita tosi vaimon kaltaisiksi."
"Mutta onko hän saanut niitä semmoisiksi?"
"No, eihän niistä nyt ihan täysiä akkoja ole tullut, kun ovat päässeet
hyvään ikään ilman kunnollista kasvatusta. Mutta ruokansa ne keittävät
itse, itse pesevät lusikkansa ja housunsa, eivätkä missään ole niin
uutterat kuin puhdistuksessa."
"Saatat sittekin olla oikeassa. Jos Liena vaan ei kohta tule kotiin, täytyy
tässä minunkin ruveta pyrkimään tosi vaimon kaltaiseksi. Kolmeen
viikkoon en ole saanut ylleni puhdasta paitaa enkä keittoruokaa
maistanut."
Huttunen kutsui taas perheensä riviin. Minä läksin pois, vakaasti
ajatellen tulevaisuutta. Kotimatkalla juohtui mieleeni kahvipannu, joka
aina Lienan lähdöstä saakka oli ollut kylmänä, vanhat sumpit pohjalla.
Henkeni riemastui, että juuri se juohtui mieleeni, sillä tunsin olevani
hyvällä alulla kehittymään tosi vaimon kaltaiseksi.

LIENAN PALAAMINEN.
Eräänä elokuun iltana tuli Esa Huttunen luokseni ja pyysi minua
mukaansa Peräniemelle "musiikkia kuulemaan." Vaikka en ole mikään
taiteen tuntija, huomasin Esan puheesta heti, että hän "musiikilla"
tarkoitti lasien kilinää Peräniemen ravintolassa. Minulla tietysti ei ollut
mitään semmoista musiikkia vastaan. Olimme siis yksimieliset siitä,
että meidän sopi lähteä sinnepäin.
Mennessä tuli meitä vastaan mies, jolla olivat sotilaan vaatteet yllä.
Hän näytti olevan hurnakalla tuulella, koska vaan lauleli että:
"Otetaan me pojat se sotaväen pesti ja juodaan veremme hinta. Se
harmaja takki selkähän ja ritarin nauhat rintaan."
Tunsin heti, että mies oli vanha ystäväni Taskis-Ville.
"No mikäs se on Villen tänne kulettanut?"
"Otin tässä joulun rinnassa vähä lomaa ja pistime katsomaan ukko
Tahvoa -- isämiestä näet -- kuinka se jaksaa."
"Vanhoja henttujasi et tainnut katsoakaan?"
"Vähänpä ne katsoin paranevat. Tuntuvat saaneen uusia heiloja ja minä
myös:
"Ennen mä suutelin paimentyttöä kontti hartioilla; vaan nyt minä
suutelen hienohelmoja Linnan markkinoilla."
Oli hyvä ääni tuolla Taskis-Villellä laulaa. Sentähden pyysimme häntä
mukaamme "musiikkia kuulemaan." Eikä sitä tarvinnut kahdesti sanoa.
Kun sitte saavuimme matkamme päähän, istuimme pöytään ja
hankimme siihen tavaroita. Sitte kuuntelimme "musiikkia", Esa
Huttusen "musiikkia." Ja Taskis-Ville laulaa hujautteli väliin.

Toisinaan kävi talonväki kieltelemässä, mutta Ville selitti jokaiselle,
että hän oli yhtä hyvä mies kuin muutkin, jotka siellä olivat. "Ja miksei
sitte tämmöisessä kapakassa saisi laulaa?"
Vastausta odottamatta vetäsi hän aina vaan uusia virsiä.
Myöhemmällä aloimme haaveksia. Minä ainakin kallistin pääni
pöytään ja kuuntelin, kuinka Esa Huttunen kuorsasi. Sitte olin
kulkevinani punaisissa pilvissä, joissa kuuntelin musiikkia -- oikeata
torvisoittoa -- ja katselin enkeleitä. Eräs enkeleistä oli hyvin pitkä ja
laiha ja päivettynyt. Se kietoi kätensä kaulaani ja suuteli minua.
Mutta se olikin Lienan muisku, hänen tavallinen muiskunsa. Heräsin
näet siihen, että Liena iski kämmenellään suutani vasten.
Jos muuten olisinkin kyennyt häneltä matkoistaan jotakin tiedustamaan,
en sitä ennättänyt tehdä, sillä nyt alkoi kotimatka. En tarvinnut
vossikkata tällä kertaa, menin aivan kuin ilmassa lentäen. Niin kovaa
vauhtia ei Liena ollut koskaan ennen minua kulettanut kotiin. Kaiketi
oli hän tottunut antamaan Mahdille tämmöisen liehkan kapakasta kotiin,
sillä Mahdi lienee ollut kovempiluinen mies kuin minä.
Kotiin tultuamme oli meillä seuraava keskustelu:
"Meidän avioliittomme ei ole ollut siveellinen, Kaapro hoi!"
"Eipä oikein, sillä tuntuu siltä kuin en olisi ihan terve nyt tämän
kotimatkan jälkeen."
"Se on ollut vaan lihallinen yhteys eri