Iloisia juttuja II | Page 4

heihin ainetta sitä runsaammin. Mutta yleensä
voi heidän sanoa vahingosta viisastuneen, sillä he eivät ole sittemmin
koskaan pitäneet kiirettä.
Ne miehet eivät ole kirjoittaneet ansioluetteloaan korkean kruunun
"lanketeille", vaan ovat piirtäneet sen kuokalla ja auralla kivikkomäkiin
ja kylmään korpeen. Ovat ehkä arvelleet sen siten säilyvän kauemmin
kuin paperilla. Jos itsepäisyys on pahe, niin he ovat maailman pahimpia
ihmisiä. Jos se taas on hyve, niin he ovat parhaimpia.
Henkiherran mielestä se oli pahe. Kun hän näki Härkämäen isännän
tulevan luoksensa, kiroili hän sydämessään maamme kulkuneuvoja,
joiden huonouden tähden hän ei ollut vielä ehtinyt saada uutta piiskaa
Kurkijoelta.
"Terveisiä Härkämäestä!"
"Onko sine taas nummero viistoista?"
"Juu, kyllä minä olen siltä numerolta."
"Taas se Jeppe?"
"Enhän minä ole Jeppe. -- Mutta mistäs henkiherra sen Jepen tuntee?"
"Tuntteko mine? Ei mine tuntte."
"Niinpähän siitä puhuitte kuin tuntisitte."
"Mine ei puhu, mine ei tuntte! Kuuleko sine?"
"Kuulenhan minä, ja kuulin senkin, että Te Jeppeä kysyitte ensi
sanoiksenne."
"Mine ei kysy! Uskoko sine?"
"Kyllä vähemmälläkin. Ei minulle tarvitse ärjyä."

"Erjykö mine? Mars ulos!"
"Kunhan asia toimitetaan."
"Ei teelle toimitta sinu asia."
"Lähtään sitte meille ja toimitetaan asia siellä."
Henkiherra aikoi työntää Härkämäen isäntää pihalle, mutta ukko otti
hänet mukaansa. Vei portille asti ja puristeli pahanpäiväisesti. Ei
auttanut potkimiset eikä rimpuilemiset, ei kiroukset eikä sadatukset.
Täytyi kulkea mukana vaan.
Portille tultua henkiherra jo rupesi armoille. Pyysi kauniisti isäntää
hellittämään.
"Jokos henkiherra nyt panee Jepen verolle?" kysyi Härkämäen isäntä,
ennenkuin irrotti kouriaan.
"Kuulka, hyve isente, se ei on minun asja. On komunaal-lauttakunnan
asja. Mine vaan ihmisen henkiherra, ei koiran."
"Lautakunnanko asia?" kysyi Härkämäen mies epäluuloisesti ja
puristeli vähän kovemmin, saadakseen totuutta ilmi.
"Ai, ai, rakas isente! Kyll' on lauttakunnan asja. Mine saakos lupa följa
ysteve sinn' esimeehen tygön?"
"Vaikkapa!"
Sitte sitä lähdettiin ja kulettiin rinnakkain. Härkämäen isäntä oli koko
matkan varuillaan, ettei henkiherra vaan pääsisi karkuun hänen
käsistään. Sillä hän ei vielä oikein osannut uskoa, että hengillepano
olisi "lauttakunnan asja".
Sitte hän vasta uskoi, kun näki lautakunnan esimiehen pitemmittä
mutkitta kirjoittavan kirjoihinsa Jepen nimen, kotipaikan y.m. asiaan
kuuluvat seikat. Kaksi markkaa se maksoi, mutta sen päivän perästä oli
Jeppe yhtä kunniallinen valtakunnan jäsen kuin muutkin Härkämäen

miehet. Sai vielä kaulukseenkin kiiltävän levyn, joka kaikille ilmaisi
hänen laillisen asemansa.
* * * * *
Härkämäen pojat sillä välin olivat päättäneet käyttää hyväkseen isän
poissaoloa ja lähteneet vihkasemaan Lehmäniemeen. Mutta juuri kun
he aikoivat poiketa kirkkotieltä, näkyi isä tulevan vastaan.
Halu olisi ollut paeta, vaan eihän sitä ilennyt eikä oikein uskaltanutkaan.
Istuivat tiehaaraan ja odottivat isän tuloa.
Härkämäen Aapeli oli harvoin ollut niin hyvällä tuulella kuin nyt. Hän
oli koko tulomatkan aprikoinut, että mistähän se henkiherra oli tuntenut
Jepen. Ja lopulta hän sen sai selville. Pojat olivat ihan varmaan jo
ennen käyneet samalla asialla kuin hänkin. Mutta niiltä oli jäänyt asia
kesken, vaan ei häneltä -- ei vielä vanhoillaankaan...
"Jepen panetin verolle", sanoi hän poikain luokse tultuaan, vähän
niinkuin kehumalla. Ja pojat menivät sanattomiksi hämmästyksestä, ei
sentähden että isä oli saanut asian toimeen, vaan että isä oli ollenkaan
lähtenyt sille asialle. Tappaahan se oli uhannut Jepen.
"Mutta minnekäs te olette matkalla?" kysyi isä.
"Ei kuin vaan -- tuota -- niinkuin olisi ollut käyntiä vähä tuolla
Lehmäniemessä..."
"Käydäänpä miehissä!"
Ja sitte sitä lähdettiin kolmesta miehin Lehmäniemeen.
Siellä olivat isäntä ja emäntä niin lempeitä ja herttaisen ystävällisiä,
että olivat vähällä sulaa kuin voiharkko päivänpaisteessa. Tyttäret taas
juoksivat ja läähättivät, hommasivat ja puuhasivat, minkä suinkin
ennättivät. Marin yksivärinen silmä loisti ja säteili kuin lahopuu
pimeässä, vaikka huivi sitä vähän varjosti.
Kun sitte saatiin asia oikeaan käyntiinsä -- kahvit naisväelle ja samaa

ainetta "kahvilisien" kanssa miesväelle -- huomattiin, että kaikki meni
ihan niinkuin kukin oli ajatellut.
Joel ei koskaan ollut ketään muita aikonut saada kuin Marin, ja Jojakim
sen sydämensä pohjasta soi hänelle, kun itse sai Annan pitää.
Vanhemmat siunasivat nuorten "aiottua edesottamista."
Ja ne silloiset nuoret siunaavat sitä vielä nytkin toisinaan, ja toisinaan
eivät siunaa.
Henkiherra kuuluu saaneen uuden piiskan Kurkijoelta, mutta eikö
käyttäne sitä ehkä harvemmin kuin entistä. Ja Härkämäen isäntä
Aapelille hän aina nostaa lakkiaan.

KÄYNTI MAHDIN LUONA SUDANISSA.
Vapisematta olen katsellut aatelis- ja porvarissäädyn viikinkejä,
perustuslaillisia poliiseja ja ryssän santarmeja. Mutta kuitenkin karmasi
luontoani, kun astuin Sudanin "väärän profeetan" huoneesen.
"Hyvää huomenta, herra profeetta -- vaikka ilta tuo jo taitaa ollakin."
"Iltaa, iltaa! -- Myöhäänpä olet liikkeellä, valkeanaamainen mies.
Aurinko jo laskee Saharan aavikoille. Mutta ryyppy ei tee pahaa
väsyneille kintuillesi."
"Milloinkapas se ryyppy pahaa tekee!" sanoin minä, ja haukkasin
sokeria päälle.
Mahdi kallisti myöskin pari ryyppyä naamaansa.
"Oikein sanot, muukalainen. Ei tee ryyppy koskaan pahaa. Kippis vaan!
-- Mutta kuka sinä olet miehiäsi?"
"Tuoltapa olen Pohjan puolelta, Kaapro Jääskeläinen."

"Kautta Muhametin kolmannen poskihampaan, vai Kaapro
Jääskeläinen! -- Terve tulemasta, veikkonen! Mutta minnekäs Lienan
jätit?"
"Kuinka te, herra profeetta, minut tunnette ja Lienan?"
"Ilmankos minä olisinkaan profeetta! -- Sano pois vaan, oletko
karannut muijasi luota?"
"Enkä ole. Liena olisi lähtenyt mukaan, vaan minä pelottelin sillä, että
te, herra profeetta, kuulutte olevan hyvin --