Iloisia juttuja II | Page 3

Sillä samalla vaihdettiin myös silmäniskuja, jotka puhuivat aivan toista
kieltä.
Tultuaan eteiseen huomasi Jojakim konttorin oven olevan raollaan, ja
raosta jotakin mustaa. Tarkemmin katsottuaan huomasi hän sen olevan
makkaran. Ja makkaran toisessa päässä hän arvasi olevan Marin, talon
vanhemman tyttären. Makkara oli luonnollisesti aijottu hänelle lahjaksi.
Mutta Jojakimin rehellinen sydän ei suostunut sitä vastaanottamaan
ihan kahden kesken. Samalla tarjoutui hänelle hyvä tilaisuus tehdä
kiusaa molemmille tyttärille. Hän painoi konttorin oven kiini, että
makkara litistyi rakoon, väänsi pyörän oven taakse ja vilkutti sitte
Annaa tuvasta eteiseen. Hänen nähtensä leikkasi Jojakim tyytyväisenä
mukaansa sen osan makkaraa, joka oli oven ulkopuolella, pani sen
taskuunsa ja meni mitään sanomatta pois.
Mutta kun Anna avasi konttorin oven ja näki siellä sekä jäännöksen
makkarasta että Marin, oli hän vähällä syttyä elävältä palamaan. Syytä
hänellä olikin ryhtyä Marin kanssa kiivaaseen keskusteluun, sillä Mari
oli salaa kuunnellut hänen ja Jojakimin puheita; konttori oli näet tuvan
seinää vasten. Sitäpaitsi oli Mari koettanut lahjoilla viekotella
puoleensa Jojakimin sydäntä. Turhaan selitti Mari, ettei hän ollut
ikipäivinä ajatellutkaan Jojakimia, vaan oli aikonut hänen mukanaan
lähettää lahjan Joelille. Anna ei sitä uskonut, sillä vihastuneet naiset
eivät usko koskaan mitään.
* * * * *
Jojakim asteli hyvillä mielin tietään sangen reippaasti. Päästyään
maantielle, juohtui hänelle mieleen, että nyt sopisi hyvin käydä yksin
tein henkikirjurin luona tuumaamassa siitä Jepen verottamisesta. Matka
sinne ei ollut pitkä, ja nyt olivat kerran semmoiset vaatteet yllä.

Hän meni siis sinne.
Ulko-ovi oli kiini, mutta Jojakim näki siinä riippuvan nauhan ja alkoi
siitä vetää. Sisäpuolella helisi kello. Piika tuli aukasemaan.
"Onko henkiherra kotona?"
"On, mutta se makaa."
"Menkää herättämään, taikka minä menen."
"Elkää Jumalan tähden! Herra on ruokalevollaan."
"Olkoon vaikka millä, mutta noustava sen nyt on."
Jojakim alkoi kiskoa nauhasta, niin että kello oli vähällä haleta. Piika
kyllä voivotteli ja siunaili mokomaa "mustalaista", mutta huoliko tämä
siitä.
Viimein tuli henkiherra kamaristaan unisena ja pörröisenä, väljä
yönuttu yllä.
"Mike jeeveli se olla?"
"Jojakim minä olen. Päivää vaan, vaikka yötäpä se on tainnut
henkiherra pitää."
"Vaitti lurjus! Miks sine tulla, kun mine maka?"
"Milloinkas Te ette maka? Onko nyt mikä makuun aika?"
"Tules tenne!"
"Kuulen minä tännekin asti."
Henkiherra oli jo hakenut notkean piiskansa. Mutta tarkemmin
katsottuaan Jojakimin rotevaa vartaloa ja pelkäämätöntä ryhtiä, jäi hän
hetkeksi arvelemaan. Se hetki tosin oli hyvin lyhyt, vaan Jojakim
ennätti kuitenkin sillä välin kysyä:

"Kärpäsiäkö se henkiherra nyt rupee ajelemaan?"
Samassa halkesi ilma, ja piiskan siima vilahti. Jojakim vältti kuitenkin
iskun, tarttui sukkelasti piiskan siimaan ja kääri sen kätensä ympärille.
Henkiherra ei kuitenkaan hevillä heittänyt piiskan vartta kädestään,
vaan otti toiseen käteensä eteisessä olevan kalossin ja alkoi sillä takoa
Jojakimia. Tämä taas ei kiireessä löytänyt sen mukavampaa asetta kuin
makkaran pätkän taskustaan, ja sillä hän puolestaan suki henkiherran
suupuolta.
"Syöpikö henkiherra Lehmäniemen makkaraa?" kysyi hän aina lomaan.
Jonkun aikaa siinä ponnisteltua alkoi henkiherra väsyä, ja hänen täytyi
ruveta kyselemään Jojakimin asiaa. Taistelu silloin taukosi hetkeksi.
Mutta kumpikaan ei uskaltanut luopua aseestaan.
Siinä asennossa he sitten juttelivat.
Mutta kuultuaan, että Jojakim oli Härkämäestä numerolta viistoista ja
alkoi puhua Jeppe-nimisestä mustasta koirasta, ponnisteli henkiherra
viimeisetkin voimansa ja sai äkillisellä tempauksella piiskan varren
heltiämään siimasta, joka jäi Jojakimin käteen. Tulisella nopeudella
käytti hän hyväkseen vastustajansa hämmästystä, sillä Jojakim ei
osannut aavistaakaan niin raivoisaa hyökkäystä. Henkiherra sai hänet
oven taakse, lukitsi oven eikä sitä enää avannut, vaikka Jojakim kuinka
olisi kelloa helistänyt.
Ei auttanut muu kuin lähteä pois, saamatta asiaa toimeen.
Painoi se miehen mieltä näin lähteä, kuin kulkukoiran, joka ajetaan
talosta ulos. Mitä sanoisi isä, joka oli hänestä niin paljon toivonut, ja
mitä laulaisi Joel, jos saisi tämän tietää? Kun ei hän edes muistanut sitä
lyödä korvalle!
Piiskan siima oli hänellä vielä kätensä ympäri käärittynä. Voiton
merkkihän se oli tavallaan, mutta huononlaisen voiton. Ulos ovesta oli
joutunut mies... Ja se kirveli sydäntä kuin suolavesi haavaa.

Kotiin tullessa oli Jojakim melkein yhtä harvapuheinen kuin Joel
kerran ennen. Kysymykseen: "Missä sinä kävit?" vastasi hän:
"Kävinpähän vaan."
Ja siitä Joel heti päätti hänen käyneen Lehmäniemessä.
Vierekkäin maatessaan huomasi Joel Jojakimin pureksivan jotain.
"Mitä sinä syöt?"
"Maista!"
Se oli makkaraa.
"Sieltäkö se on?"
"Sieltä."
"Vähäpä oli!"
"Minä sitä jo ennätin muillakin syöttää."
Joel olisi mielellään ottanut asiasta tarkempia tietoja, mutta ei viitsinyt
ruveta kyselemään. Sitte he nukkuivat.
* * * * *
Kun he aamulla päivän vaietessa heräsivät, ei isää näkynyt missään.
Pojat häntä haikailivat, mutta hän oli kadonnut, ja pyhävaatteet hänen
mukanaan. Varmaankin oli isäntä mennyt kirkolle.
Niin olikin. Ukko oli ruvennut arvelemaan sitä Jepen kohtaa, että se oli
kuitenkin tarpeellinen kappale talossa. Luultavasti olisi hän sen
tappanut, jos pojat olisivat hyvin ruvenneet sen puolta pitämään, mutta
kun pojat eivät näyttäneet vähintäkään hätäilemisen merkkiä, arveli
ukko parhaaksi jättää Jeppe henkiin ja panna se verolle.
Joka ei edes näöltään tunne Härkämäen isäntää, ei ehkä oikein ymmärrä
tätä kertomusta. Hän oli niitä miehiä, joita ennen vanhaan kasvoi

louhuisilla salomailla. Niitä, jotka ovat luomisen tilaisuudesta
kiiruhtaneet pois ennen aikojaan, ja siitä syystä jääneet ilman viimeistä
sievistelyä. Sensijaan jäi