Iloisia juttuja II | Page 2

Koska henkiherra näin osoitti olevansa haluton jatkamaan
keskustelua, päätti Joelkin jättää asian tällä kertaa sikseen.
"Minä menen huomenna kyntämään", ajatteli hän. "Silloin otan
ajaakseni vanhan Ruskon, jota ei kolmeen vuoteen ole tallista liikutettu.
Se on äärettömän laiska, mutta tunnen että käsivarteni vaatii
harjoitusta."
Hän leikkasi metsästä soveliaan vesan ja alkoi sillä hutkia pensaita
tiepuolissa.
"Noin, noin se henkiherra minua löi -- ja noin lyön minä huomenna
ruunaa. Noin, noin..."

Hän puri hammasta, löi kiukkuisesti ja silpoi pahanpäiväisesti nuoria
puun taimia. Mutta hänen lyödessään tuntui selässä omituinen jomotus,
ja kun hän takakäteen sitä koetteli, oli siellä alankoja ja harjanteita,
joita siellä ei aina ollut, vaan joita hän oli ennenkin
poikkeustapauksissa huomannut.
"Semmoinen se on huomenna ruunankin selkä!" -- Tämä ainoa ajatus
toi edes hiukan lohdutusta Joelin synkkään mieleen. Jos hän olisi edes
voinut voittaa Jojakimin, ja kostaa pahan mielensä hänelle! Mutta siinä
oli poika, joka säilytti ihonsa. Ihan syntyiltään tappelija, vahva ja
roteva, ja luonto tulinen kuin mustalaisen. Jojakim oli tullut isäänsä,
mutta Joel äitiinsä.
Näissä mietteissään tuli Joel kotiin. Siellä ei hän syönyt eikä juonut
eikä puhunut yhtään sanaa, vaan meni maata. Koetti niin paljon kuin
mahdollista maata kylellään.
Aamulla ei hän enää ollut niin tyytymätön kohtaloonsa kuin eilen.
Ruuna jäi sittekin talliin, ja päivällisaikana Jojakim jo sai veljensä
puhelemaan.
"Missä sinä eilen kävit?"
"Kävinpähän vaan."
Jojakimin veri kuohahti. Aina kun Joel sanoi "kävinpähän vaan", oli
hän käynyt Lehmäniemessä. Siellä oli kaksi tytärtä, joista Härkämäen
pojat katsoivat velvollisuudekseen valita emännän itselleen. Se sopi
kaikin puolin äärettömän hyvin. Vanhukset olivat myöten, eikä kukaan
ollut vastaan. Mutta yksi kohta vähän kangerti tässä asiassa. Tyttöjä
kyllä oli kaksi -- vaan kysymys oli siitä, tokko kumpanenkaan olisi
huolinut siitä toisesta. Ainakin Jojakimin mielestä oli se huonotekoinen,
se vanhempi, ja kaikkein mielestä se oli toissilmä. Tämä on
ymmärrettävä niin, että hänellä kyllä oli kaksi silmää, mutta ainoastaan
vasen oli käytettävässä kunnossa. Oikeassa ei näkynyt keskellä mitään
semmoista mustempaa kuin muiden ihmisten silmissä, vaan kaikki oli
yhdennäköistä vaalahtavaa, kuin jos olisi pannut munankuoren sinne
silmäkulman alle. Sentähden istui hän aina niin, että oikea silmä oli

nurkkaan päin, ja yleensä piti huivia päässään enemmän kuin
ilmanlaadun vuoksi oli tarpeellista.
Nuoremmasta taas ei riittänyt molemmille. Tosin ei tästä asiasta ollut
veljesten kesken koskaan pidetty tarkkaa neuvottelua. Mutta Jojakim
pahoin pelkäsi, että Joelin maku, eli toisin sanoen sydän, oli valinnut
saman kuin hänkin. Jojakim oli monasti ajatellut asiaa puhtaan
oikeuden kannalta: vanhempi veli ja vanhempi sisar olivat luodut
toisiansa varten, ja taas nuorempi nuoremmalle. Rippikoulussa oli hän
kuullut kerrottavan hurskaasta Jaakopista, joka joutui pahaan pulaan,
kun hänelle työnnettiin kaksi sisarusta. Ennen olisi Jojakim kuitenkin
ollut hänen sijassaan, sillä Jaakopille ei tullut muuta vahinkoa, kuin että
menetti aikaa, sillä lopulta sai hän periä molempain tyttärien osan.
Mutta tässä oli vaikeampi tapaus ratkaistavana.
Itse asiassa se ei Jojakimia suuresti surettanut, vaikka Joel oli tuolla
käynytkin, sillä hän tunsi etevyytensä tarpeeksi hyvin. Hänestä oli aina
tuntunut siltä kuin olisivat tyttö-ihmiset olleet halukkaita hiukan
tekemään pilkkaa Joelista. Ja siinä he Jojakimin mielestä eivät suuresti
erehtyneetkään. Mutta se pisti hänen vihakseen, että Joel siellä,
niinkuin hän luuli, kyönitti yksinään arkipäivinäkin ja tahtoi häneltä
aina salata nuo retkensä.
Sitäpaitsi oli toiselta puolen vähän syytä pelkoonkin. Joel oli vanhempi,
hänestä tulisi siis Härkämäen isäntä, kun isä kuolee. Vielä pidettiin
häntä tyynemmän ja tasaisemman luontoisena kuin Jojakimia. Jos ne
tytöt hyvinkin ottavat tuommoisia asioita lukuun?...
Jojakim mietti tätä ja katsoi velvollisuudekseen syötyä lähteä
vuorostaan hänkin Lehmäniemeen -- jos ei muun vuoksi, niin Joelin
kiusaksi.
Hän teki juuri niin, kuin oli ajatellutkin: meni Lehmäniemeen, istui
penkille siellä ja katseli, piippua poltellen, talon tyttäriä. Nuorempi
puuhaili tuvassa, keitti kahvia, ja Jojakim oli näkevinään, että hän
katseli häntä jokseenkin hellillä silmäyksillä. Vanhempi kävi myös
tuvassa ehtimiseen, kulki huivi päässä läpi tuvan ja koetti aina asettaa
matkansa niin, että vasen silmä selvästi näkyi Jojakimille. Mutta näin

keskellä päivää kiireellisten kesätöiden aikana ei puheleminen eikä
muu leikinlyönti oikein tahtonut sujua.
Jojakimia alkoi haukottaa. Hän täytteli ja tyhjenteli myötäänsä
piippuaan, mutta pohjatupakat jäivät useimmiten polttamatta.
Lopulta hän kuitenkin kyllästyi tähän turhaan haaveksimiseen eli
"noljotukseen", jota sanaa hän itse olisi käyttänyt. Kun tuli semmoinen
loma, ettei tuvassa ollut asiaankuulumattomia henkilöitä, vaan
ainoastaan hän ja talon nuorempi tytär kahden kesken, otti hän lakin
kouraansa ja kysyi:
"Mitä sinä Anna oikein minusta arvelet?"
"Pitäisikö sinusta mitä arvella?"
"Elä viisastele, sano vaan minkälainen mies minä olen?"
"Etkö tuota itse paraiten tienne."
"Elä sinä mahtaile, kuule! Luuletko sinä, ettei muualla ole tyttöjä?"
"Mitä sinä sitte täällä teet?"
"Ei nyt kiistellä, Anna! Mutta etköhän saisi minusta semmoista miestä
itsellesi kuin jostakusta toisestakin?"
"Kestä toisesta?"
"Vaikkapa Joelista!"
"Saisi niitä kotivävyjä muitakin."
"Eipä minunlaistani!"
"Mokomatakin viholaispensasta!"
"Vai viholaispensasta! Eläpäs mitään. Mikäs sinä sitte ole? --
Ampiaispesä!"

"Sinä sitä olet ampiaispesä, ja mustalainen, päätappelija oikein!"
"Kyllä minä sinut vielä kengitän!"
Mutta kosinta jäi kesken, sillä samassa pistäytyi äiti tupaan. Ennen
lähtöään ennätti Jojakim kuitenkin vaihtaa Annan kanssa vielä
muutamia haukkumasanoja, joka vaan todisti heidän likeistä väliään.