Iloisia juttuja II

Iloisia juttuja II, by Kaapro
Jääskeläinen

The Project Gutenberg EBook of Iloisia juttuja II, by Kaapro
Jääskeläinen This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost
and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it
away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License
included with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Iloisia juttuja II
Author: Kaapro Jääskeläinen
Release Date: March 7, 2007 [EBook #20760]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ILOISIA
JUTTUJA II ***

Produced by Tapio Riikonen

ILOISIA JUTTUJA II
Kirj.
Kaapro Jääskeläinen

Vihtori Kosonen, Helsinki, 1908.

SISÄLLYS:
Satu henkiherrasta ja Härkämäen Jepestä Käynti Mahdin luona
Sudanissa Liena Jääskeläinen, syntyisin Tuppurainen Kasvatus tosi
vaimon kaltaiseksi Lienan palaaminen Matti Juntusen matikan pyynti
Kieroja kohtia elämässä Kaksi kovaa "protestia" Kun kaikki rehelliset
ihmiset kuolevat pois Viinajuttu Pikkukaupunki-kuvauksia: 1. Kuopion
satama ennen aikaan 2. Kuopion kadut 3. Kuopion runollisuus 4.
Kuopion uusin kirkko "Lainkuuliaista kansaa" Yljän tulo Nälkävirkoja
Totuuden tynkä Vaatteita pakanaraukoille Kuinka Matti Mönkkönen
erosi sielunpaimenestaan Kansakoulun perustaminen Savossa "Siunaa
valtakunnan sotajoukkoa!" "Maailman lopun" kirja Mikä on oikea
erotus herran ja työmiehen välillä. Nykyaikainen "hyvä paimen"

SATU HENKIHERRASTA JA HÄRKÄMÄEN JEPESTÄ.
Oli kerran mies maan päällä, kaukana vuorten, laaksojen ja järvien
takana. Hänellä oli tapana kirjoittaa kerran vuodessa suureen kirjaan
kaikkien niiden nimet, jotka sillä seudulla asuivat.
Kun kuningas tämän kuuli, arveli hän, että miehen kirjoista voi olla
valtakunnalle hyötyä, ja alkoi maksaa hänelle palkkaa. Silloin sanottiin,
että hänellä oli virka. Ja koska hän ennestään oli mies, tuli hänestä
"virkamies."
Palkan maksamisesta oli se seuraus, että hänestä muutamien vuosien
kuluessa tuli herra. Ja koska hänessä ennestään oli henki, sanottiin
häntä nyt "henkiherraksi."
Mutta palkan maksamisesta oli toinenkin seuraus. Kaikissa muissakin
paikoissa rupesi aina joku mies samalla tavalla panemaan ihmisten
nimiä kirjaan, ja kuninkaalta meni paljo rahaa heidän palkoikseen.
Sentähden täytyi kuninkaan ruveta alamaisiltaan kantamaan rahaa

sijaan, ettei tulisi konkurssia, ja että hän ja hänen virkamiehensä
pysyisivät hengissä. Siitä syystä sanottiin sitä rahaa "henkirahaksi."
Sitä kannettiin miehiltä 2 markkaa ja naisilta 1 markka. Yhteen aikaan,
kun ihmisillä yleensä oli huono käsitys toisistaan ja korkea ajatus
koirista, säädettiin kaupungin koirista maksettavaksi henkirahaa 6
markkaa ja maalla asuvista 2 markkaa, yhtä paljon molemmilta
sukupuolilta.
* * * * *
Oli Härkämäen kylässä talo, jossa asui isäntä Aapeli, hänen kaksi
täysikasvuista poikaansa, Joel ja Jojakim sekä iso musta kartanokoira
nimeltä Jeppe, ynnä tarpeellinen määrä naisväkeä talouden toimissa.
Mutta pojilla ei ollut emäntiä. Sensijaan oli Jeppe heidän lemmikkinään,
sillä se ei laskenut syrjäisiä taloon päivällä eikä yöllä, ja piti varsinkin
kesäaikana talon aittaa silmällä. Eikä ollut vielä yhdessäkään
tappelussa jäänyt "miestä huonommaksi." Kun koiraverosta alkoi
huhuja liikkua, uhkasi ukko Aapeli ottaa Jepeltä hengen, sillä hän ei
ollut sen hurskaan Aapelin luontoa, sen joka sai surmansa Kainin
kädestä.
"Tapettavahan se on!" vastasivat pojat yhdestä suusta. Mutta kuitenkin
päättivät molemmat veljet itsekseen tehdä kaikki, mitä suinkin voivat,
Jepen pelastamiseksi.
Eräänä päivänä katosi talosta Joel. Hän tuli kotiin iltasella, oli vihainen
ja ähki kuin olisi saanut selkäänsä, mutta ei kuitenkaan virkkanut
kenellekään mitään. Se ei ollutkaan harvinaista, että Joel sai takkiinsa,
sillä hän oli hintelä mies, vaan pahasisuinen. Ei lähtenyt koskaan
pakoon eikä pyytänyt armoa, mutta kun hän ei kyennyt pitämään
puoliaan, oli seuraus semmoisesta käytöksestä hyvin arvattava.
Nyt oli hän käynyt henkiherran luona. Se oli rotevanlainen mies ja
hyvin pikainen.
"Miste sine on?"
"Olenpahan vaan tuolta selän takaa."

"Mike selen taka?"
"Härkämäestähän minä olen."
"Numero?"
"Viistoista on numero."
"Asia?"
"Olisi se meidän Jeppe pantava verolle."
"Mike Jeppe?"
"Se musta, jos henkipuukhollari on sattunut näkemään."
"Ei mine on sattunu neke. Trenki Jeppe? -- Sukunime?"
"Renkikö -- ei se ole renki."
"No, piikako se pärkkele olla? -- Sukunime?"
"Eihän sillä tietenkään ole sukunimeä."
"Isen nime sitte?"
"Sen pappilan Niilo-vainaan pentujahan se on."
"Penttuja? -- Kuinka sine haastele sinu esimeehe kans?"
Henkiherran seinällä oli aina ase, notkeanlainen piiska jolla hän usein
opetti lainkuuliaisuutta ja sopivia tapoja kihlakunnan talonpojille. Nyt
sai hän yhden niitä nautintorikkaita hetkiä, että tämä ase pääsi
viralliseen käyntiin. Pari kertaa se huiskahti läpi ilman ja lankesi Joelin
uppiniskaiseen selkään. Mutta henkiherra tahtoi nauttia enemmän,
tahtoi vielä kiduttaa uhriansa kysymyksillä ja sitte sopivassa
tilaisuudessa jatkaa miehen pehmittämistä. Joel ei tapansa mukaan
ryhtynyt mihinkään varokeinoihin, ei mennyt pakoon eikä koettanut
tehdä vastarintaa.

"Mite sine nyt sano?"
"Kiitos kysymästä! Enpähän mitään."
"Vai ei mitten? Sine teke jekku sinu esimeehe kans!"
Taas pari huimausta.
"Enhän minä mitä jekkua tee. Jos herra henkipuukhollari vaan panisi
kirjaan sen meidän Jepen, niin tässä olisi 2 markkaa."
"2 marka! No kuittengin se ole trenki, ja sine sanno se olla piika."
"Enhän minä ole sanonut."
"Sine valehtele veelä."
Taas vonkui piiska.
"Koirahan se on, meidän musta Jeppe", huusi Joel vihdoinkin
hädissään.
"Sine koira, iso koira! Paneko mine sinut kirjan vai kirjottako mine sinu
selkä peel?"
Sitte soitteli henkiherra vielä hetken Joelin selkää ja ajoi hänet sitä
tehden ulos.