Ilman menestyksettä | Page 8

kävellessänsä ympäri pöytiä; ja tällä tavalla löysi minua jälleen äitini,
jätettyänsä hyvästit minulle, pienenä kapalolapsena ollessani,
Löytölastenhuoneen portissa."
Kun rouva Goldstraw näitä sanoja kuuli, painui hänen kätensä, joka
tähän asti oli levännyt pöytää vasten, auttamattoman alas polville ja hän
istui katsellen uutta isäntäänsä kuolleen-kelmeillä kasvoilla ja silmillä,
jotka osoittivat sanomatonta kauhistusta.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi viininkauppias. "Kuulkaapa, onko
muuten mitään menneistä ajoista, jota mun pitänee asettaa yhteyteen
teidän kanssa? Johtuu mieleeni, että äitini kertoi eräästä hengestä

hospitaalissa, jonka hyvyydelle hän oli paljon kiitollisuutta velkaa; sillä
koska hän oli jättänyt minulle jäähyvästit kapalolapsena ollessani, niin
ilmoitti hänelle muuan lastenpiioista minkä nimen olin saanut
laitoksessa. Oliko tämä lapsipiika ehkä te?"
"Jumala suokoon anteeksi -- minä se olin, herra!"
"Jumala suokoon anteeksi?"
"Olisi parempi kun palattaisiin jälleen siihen, mitä minulla on
toimittamista tässä talossa, jos rohkenen niin sanoa," virkkoi rouva
Goldstraw. "Teidän suurusaikanne on siis kello kahdeksan. Syöttekö
puolipäivästänne keskellä päivää?"
"En tiedä mitä teen keskellä päivää, enkä voi puhua
emännöitsiä-toimituksista mitään, ennenkuin selvitätte, miksi kadutte
äitilleni osoitettua hyvyyttänne, josta hän viimeiseen hetkeen asti
kiitollisuudella mainitsi. Ette suinkaan tee minulle hyvää vaiti
olemisellanne, joka päin-vastoin säikähyttää, kiivastuttaa minua, ja
saattaa korvani humisemaan."
Uudestaan nosti hän kätensä otsaa kohden ja punaiset kasvonsa
menivät vielä punaisemmaksi.
"Kovaa on," sanoi emännöitsiä, "täytymys, astumaisillani
palvelukseenne, lausua sanoja, jotka kenties karkoittavat minulta
suosionne. Vaan olkaa hyvä, muistakaa, että minä, kuinka tahansa asia
päättyy, puhun ainoasti siitä syystä, että olette sen vaatineet, ja koska
huomaan, että vaiti-oloni tekee teidät levottomaksi. Sanoessani tuolle
rouva-raukalle, jonka kuva teillä on rippuva tuolla, minkä nimen hänen
lapsensa oli saanut kasteessa, joka tapahtui Löytölastenhuoneessa,
unhoitin minä velvollisuuteni, josta, pelkään, surkuteltavia seurauksia
on tapahtunut. Tahdon puhua teille totuuden niin selvästi kuin saatan.
Muutamia kuukausia sen jälkeen, kuin olin ilmoittanut rouvalle hänen
lapsensa nimen, tuli toinen rouvas-nainen -- muukalainen --
laitokseemme siinä aikeessa että hän omakseen ottaisi yhden
lapsistamme. Hänellä oli siihen tarpeellinen lupa, ja, otettuansa
usiampia lapsista likempään tarkastukseen ja tutkintoon, tulematta

minkäänlaiseen päätökseen, mieltyi hän äkkiarvaamatta erääsen niistä
lapsista -- se oli poika -- jotka olivat pantut minun hoidon alle. Kaikella
muotoa, koettakaa olla vakaa, sir! Ei auta enään salaaminen. Se poika,
jonka muukalainen rouvas-nainen otti mukaansa, oli tuon rouvan lapsi,
jonka kuva rippuu seinällä!"
Herra Wilding hyppäsi ylös.
"Mahdotonta!" huusi hän kiivaasti. "Mitä te juorittelette? Mikä se on
naurettava tarina, jonka kerrotte minulle? Tuossahan on hänen kuvansa!
Enkö ole sitä jo sanonut teille? Äitini kuva!
"Kun tämä rouva-raukka monta vuotta jälemmin otti teidät pois
hospitaalista," sanoi rouva Goldstraw, "jouduitte sekä hän että te
julman erehdyksen uhriksi."
Herra Wilding vaipui taas alas tuolille.
"Huone juoksee ympäri minun kanssani," sanoi hän. "Pääni. Pääni!"
Peljästyksissään nousi emännöitsiä ylös ja aukasi ikkunat; mutta
ennenkuin ennähti ovelle huutaaksensa apua, lievensi äkkiä purahtava
kyynelten virta sitä painoa, joka ensin uhkasi viedä häneltä hengen.
Hän viittasi rukoilevalla tavalla rouva Goldstrawille, ettei hän jättäisi
häntä, ja rouva pysyi siis paikallaan kunnes itku asettui. Viininkauppias
alkoi vähitellen taas tointua ja kohotti päätänsä, mutta katseli myös
rouvaa mielensairaan ihmisen kiivaalla ja vääjäämättömällä harmilla.
"Erehdyksen uhriksi!" sanoi hän toistaen hurjalla äänellä rouvan
viimeiset sanat. "Mistä tiedätte, ettette itse saata olla erehdyksen
uhrina?"
"Valitettavasti siihen on vähän toivoa, sir, ja minä selvitän teille syyn,
kun tulette parempaan tilaisuuteen kuunnella minua."
"Paikalla! Nyt paikalla!"
Ääni, jolla hän lausui, vakuutti rouva Goldstrawia siitä, että olisi

surkeata antaa hänen ainoastaan silmänräpäyksen lohduttaa itseänsä
sillä turhalla toivolla, että hän ehkä oli erehtynyt. Muutamat sanat vielä
tekisivät tälle toivolle lopun ja hän päätti niitä lausua.
"Olen maininnut teille," sanoi hän, "että eräs muukalainen
rouvasnainen omakseen otti sen rouvan lapsen, jonka kuva rippuu
tuolla kamiini-uunin yläpuolella, joka rouva vei pienen lapsen
mukaansa. Olen yhtä varmaa siitä, kuin että nyt istun täällä ja että
suureksi mielipahakseni olen pakoitettu tuottaa teille surua, sir. Olkaa
nyt hyvä ja seuratkaa minua ajatuksillanne noin kolme kuukautta sen
ajan jälkeen. Minä olin silloin Löytölastenhuoneessa Lontoossa,
odottaen saadakseni muutamia lapsia mukaani maalla olevaiseen
laitokseemme. Eräänä päivänä oli kysymys antaa nimeä muutamalle
poikalapselle, joka nykyjään on otettu vastaan. Tavallisesti nimitettiin
lapset adressi-kirjan mukaan, mutta nyt sattui yksi johtajista juuri käydä
läpi sisäänkirjoitus-luetteloa ja koska hän näki ulosotetun lapsen,
Walter Wildingin, nimen olevan poispyhityn, siitä luonnollisesta syystä
että lapsi oli ikuiseksi viety meiltä, sanoi hän: 'Tässä on joutilas nimi;
annetaan tämän uuden löytölapsen, joka tänä päivänä on otettu vastaan,
saada se omakseen.' Lapsi kastettiin ja sai pitää annetun nimen, ja se
lapsi oli te, sir.'" --
Viininkauppiaan pää vaipui hänen rinnallensa.
"Se lapsi olin minä!" kuiskutti hän itsekseen turhaan koettaen pitää
uudesta mielenjohdosta kiini. Se lapsi olin minä!"
"Vähän aikaa siitä kuin teitä otettiin löytölasten laitokseen, sir," jatkoi
rouva Goldstraw, "jätin minä palvelukseni pitääkseni häitä. Jos
ajattelette tarkemmin asiaa, huomaatte itse kuinka erehdys tapahtui.
Yksi eli kaksitoista vuotta kului, ennenkuin rouva, jota olette pitäneet
äitinänne, tuli uudestaan Löytölastenhuoneesen, hakiaksensa poikaansa
ja ottaaksensa hänen ulos. Rouva ei tiennyt muuta kuin että lapsensa oli
nimitetty Walter Wilding; naisvartia, joka säälitteli häntä, tiesi
ainoastaan osoittaa hänelle