Ilman menestyksettä | Page 9

ainoata Walter Wilding nimistä, joka löytyi
laitoksessa, ja minä, joka yksin olisin saattanut valaista asiata, olin
kaukana sieltä ja kaikesta mikä koski laitosta. Ei ollut mitään olemassa
ei niin mitään, joka olisi estänyt tätä surkuteltavaa erehdystä.

Sydämmeni todella surkuttelee teitä, sir! Teidän on ajatteleminen -- ja
kaikella syyllä -- että se oli onnettomassa hetkessä kuin minä (ehkä
tosiaan aavistamattani) tulin tätä emännöitsiä-ammattia hakemaan. On
mielestäni niinkuin ansaitsisin nuhtelemista, koska en voinut sen
enempää hillitä itseäni. Jos vaan olisin voinut olla sitä osoittamatta,
mistä tuo kuva ynnä omat sananne muistuttivat minua, niin ette koko
elinkautenanne olisi tarvinneet saada tietää, mitä nyt tiedätte."
Herra Wilding katsoi yht'äkkiä ylös. Hänen luonnossansa asuva
oikeuden tunto heräsi väittääksensä emännöitsiän viimeistä lausetta
vastaan, ja sieluansa koitti hän vahvistaa sitä järistystä vastaan, jota oli
kärsinyt.
"Olisitteko siis salanneet tätä asiaa minulta, jos olisitte voineet?"
"Toivon että aina olisin puhunut totuuden, jos olisi kysytty minulta",
vastasi rouva Goldstraw, "ja tiedän että se ehkä onkin parempi minulle,
ettei tuo salaisuus enään rasita mieltäni. Mitä se nyt hyödyttää että --"
"Mitäkö hyödyttää? Mutta, suuri Jumala, jos kertomuksenne on
todenmukainen --"
"Olisinko nykyisessä tilassani sen teille kertonutkaan, ellei se olisi
todenmukainen ollut?"
"Suokaa anteeksi", sanoi viininkauppias. "Teidän täytyy kärsiä vikojani.
Tämä hirvittävä havainto on minulle vielä jotaan käsittämätöntä. Me
rakastimme toisiaan niin sydämmestä -- minä tunsin olevani niin
onnellinen ollessani hänen poikansa. Hän kuoli minun sylissäni, rouva
Goldstraw, kuoli siunaten minua niin kuin yksin äiti saattaa siunata
lapsensa. Ja nyt monen vuoden kuluttua saan kuulla että hän ei
ollutkaan äitini! voi! voi! En tiedä enään mitä puhun!" sanoi hän ja se
malttavuus, jonka vaikutuksen alla hetken oli puhunut, liekutti ja
sammui -- "Se ei ollut tästä hirvittävästä surusta, josta oli aikomukseni
puhua, vaan jotaan muuta. Niin, oikeen! Te hämmästytitte, loukkasitte
minua vasta, kun sanoitte tahtovanne salata asiaa minulta, jos olisi ollut
mahdollista. Älkää enään niin puhuko. Se olisi ollut rikos. Salata sitä.
Teidän tarkoituksenne on hyvä, en tahdo saattaa teitä pahoille mielin;

olette hyvänluontoinen nainen, mutta ette arvaa minkälaisessa pulassa
olen. Hän jätti minulle kaiken omaisuutensa, siinä täydessä luulossa
että olin lapsensa, mutta nythän en olekkaan lapsensa ja olen anastanut
toisen ihmisen perinnön ja vahingossa saanut hänen nimensä ja
säätynsä. Sitä miestä täytyy hakea ja löytää! mistä voin tietää, ettei hän
tällä hetkellä kärsi puutetta ja kenties ei hänellä ole leipä-palaista
suuhun panna. Ainoa toivoni voidakseni kantaa tätä onnen koettamusta
on tehdä jotaan, joka olisi voittanut äitini mieli-suosiota. Varmaan
tiedätte, rouva Goldstraw, enemmän asiasta kuin mitä jo olette
ilmaisseet. Kuka tuo muukalainen rouvasnainen oli, joka otti lapsen
omakseen. Kuulittehan ainakin hänen nimensä."
"En koskaan, sire. En ole sen enemmin nähnyt enkä kuullut
puhuttavankaan hänestä."
"Eikö hän mitään maininnut ottaessaan lasta mukaansa? Tutkikaa
muistoanne. Varmaan hän jotaan sanoi."
"Ainoastaan yhden seikan muistelen. Sinä vuonna vallitsi erinomaisen
kova kivuloisuus, ja monta lasta makasi taudissa. Kun rouvas-nainen
lähti pienen pojan keralla, sanoi hän hymyillen minulle: 'älkää
huolehtiko hänen terveydestä. Hän tulee kasvatettavaksi paremmassa
ilma-alassa kuin tämä on, sillä aion viedä häntä mukaani Sveitsin
maahan.'"
"Sveitsin maahan? minnekä siellä?"
"Sitä ei maininnut, sire."
"Ja tämä heikko lanka vaan johdatukseksi", sanoi herra Wilding. "Ja
neljännes osa vuosisataa on kulunut siitä kuin lapsi vietiin pois. Mitä
minun pitää tekemän?"
"Toivon ett'ette pane pahaksi rohkeuttani, sir", sanoi rouva Goldstraw;
"mutta miksi vaivaatte aivoanne sillä, mitä teidän muka on tehtävänä?
Ettehän tiedä josko hän edes elääkään ja jos niinkin olisi, eihän ole
luultavaa, että hän kärsii puutetta. Se rouvas-nainen, joka otti hänen
omaksi lapseksensa, oli syntyisin korkeaa sukua, sen näki helposti, ja

lienee myös vakuuttaneen löytölasten lapsihuoneen johtajia voivansa
elättää ja kasvattaa lasta, sillä muuten hän ei olisi sitä saanut mukaansa.
Teidän sijassanne -- suokaa anteeksi että puhun niin vapaasti -- olisin
lohdutettu sillä, että olen rakastanut tuota rouva-raukkaa, jonka kuva
teillä on seinällä, rakastanut häntä kaikessa vilpittömyydessä niinkuin
äitiäni, ja että hän samalla vilpittömyydellä on rakastanut minua
niinkuin omaa lastansa. Kaikki mitä hän antoi teille, antoi hän juuri
tämän rakkauden tähden. Se ei muuttunut hänen elinaikanansa ja
vakuutukseni on, että se pysyy yhtä muuttumattomana teidänkin
elinaikananne. Kuinka teillä saattaakaan olla parempi oikeus pitää mitä
olette saaneet, kuin juuri tämä?"
Herra Wildingin järkähtämätön rehellisyys älysi heti vääryyden
emännöitsiän mielen-johdossa.
"Ette ymmärrä minua", sanoi hän. "Juuri sen vuoksi, että rakastin häntä
niin sydämmestä, pidän minä velvollisuutenani, pyhänä
velvollisuutenani, tehdä hänen pojallensa oikeutta. Jos hän elää, täytyy
minun sekä hänen että itseni tähden koettaa saada hänestä selvä. Minä
näännyn tämän kovan koetuksen alle, jos en voimallisesti ja viipymättä
ota toimittaakseni kaikkea mitä omatuntoni käskee. Minun täytyy
puhutella neuvonantajatani laki-asioissa ja saada häntä liikkeelle
ennenkuin panen levolle tänä iltana."
Samassa meni hän seinässä olevan puhe-torven luoksi ja huusi sen
läpitse alas konttoriin.
"Jättäkää minut nyt, rouva Goldstraw, hetkeksi", sanoi hän.
"myöhemmin päivällä olen paremmin tilaisuudessa puhua teidän
kanssanne. Kyllähän sovimme -- toivon että hyvinkin sovimme --
kysymättä siitä mitä on tapahtunut. Eihän se ollut teidän syynne; älyän
kyliä ettei se teidän syy ollut. Kas niin!