Ilman menestyksettä | Page 6

vanhan ohjeen mukaan että uhrattu salahka ei
ole hukassa, kun sillä saadaan valaskala, ja Pebblenpoika ja
Veljenpojan suuri, kolmikulmainen tallrikinlämmittäjä, joka oli
rakennettu niin että täytti koko kamiinin etupuolen, vartioitsi allansa
olevata kiviarkun-muotoista potelli-kopsaa, joka, aikoinaan oli
sisältänyt monta mittaa Pebblenpojan ja Veljenpojan viiniä. Mutta pieni
punaposkinen vanha kanki-palmikolla varustettu nuorukainen, jonka
kuva rippui seinällä ja selvästi näkyi olevan herra Pebblenpoika eikä
Veljenpoika, oli paneutunut levolle toiseen kiviarkkuun, ja
tallrikinlämmittäjä oli joutua nyt yhtä kylmäksi kuin hän. Kullatut
mustat aarnit, jotka, mustat kuulat suussa, istuivat kullattuin renkaitten

päässä ja kantoivat haaraisen kynttiläjalan, näyttivät siltä kuin jos he
vanhoina päivinänsä kokonaan olisivat menettäneet halun leikitellä
kuulilla, ja, surumielisesti osoittaen renkaitansa, he ikäänkuin tahtoivat
tehdä tuon tavallisen lähetyssaarnaja-kysymyksen, josko eivät vielä
olleet vapauttansa ansainneet ja josko eivät olleet aarneja ja veljeksiä.
Samaten kuin Columboa tarvittiin uuden mailman löytämiseksi, niin
tarvittiin juuri tämmöistä aamua Raajarikkoloukon löytämiseksi. Päivä
ja lämmin tunkeutui sisälle aukastujen akkunain kautta ja valaisi
rouvasnaisen kamiinin yli rippuvaista kuvaa, joka muuten olikin ainoa
seinien koristus huoneessa.
"Äitini hänen viidennellä kolmatta vuodellansa", -- sanoi Wilding
itsekseen, silmillään haaveksivasti seuraten auringonsäteitä maalatun
kuvan kasvoilla, "olen mitä ripustanut seinälle tuohon, että saisit vieraat
ihastella häntä hänen nuoruutensa ja kauneutensa kukoistuksessa. Äitini
hänen viidennelläkymmenellä vuodella olen minä pannut omaan,
yksinäiseen kammariini pyhäksi muistoksi itselleni. Ah, oletteko te,
Jarvis?"
Nämät viimeiset sanat sanoi hän eräälle konttoristille, joka oli
koputtanut ovelle ja nyt sieltä tirkisteli.
"Minä se olen, herra. Tahdoin vaan ilmoittaa, että kello on lyönyt
kymmenen, ja että siellä on usiampia naisihmisiä konttorissa."
"O! sinä hyvä Jumala!" sanoi viininkauppias, tullen punaisemmaksi,
missä ennen oli punainen, ja valkeammaksi, missä entisestään oli
valkea poskillaan, "onko siellä useampia? Niin monta kuin useampia?
Sitten teen parasta, jos alotan ennenkuin tulee vielä enemmän. Tahdon
puhutella niitä toinen toisensa perästä, siinä järjestyksessä kuin ovat
tulleet, Jarvis!"
Sukkelasti varustaen itseään nojaustuoliin pöydän eteen
kirjoitus-neuvojensa taakse, aikoi herra Wilding, asetettuansa ensiksi
tuolin toisellekin puolelle pöytää vastapäätä omaa, toimitustansa
suurella pelvolla.

Hän sai nyt kärsiä sitä juoksua, joka tällaisissa toimituksissa on niin
tavallista. Siellä ilmestyi tuo aina tavattava laji naisia ilman tunteitta,
sekä toisia ylimäärän herkkä-tunteisia. Sinne tuli saaliin-himoisia
leskejä, jotka tulivat häntä anastamaan painaten kainaloonsa
sateensuojaansa, ikäänkuin olisi tämä ollut hän itse, jota puristivat.
Siellä oli ylpeitä naimattomia naisia, jotka olivat parempia päiviä
nähneet ja tulivat varustettuina papintodistuksilla uskonsa puhtaudesta,
ikään kuin olisi hän ollut Pyhä Pietari avaiminensa. Siellä oli leppeitä
naimattomia naisia, jotka tulivat päästäksensä naimiseen hänen kanssa.
Siellä oli emännöitsiöitä ammatiltaan, jotka, tuimat kuin vanhat
partasuut korpraalit, äksierauttivat häntä taloushoitamisessa, sen sijaan
että itse antautuisivat tutkinnon alle. Siellä oli nääntyväisiä potilaita,
jotka eivät pitäneet niin paljon palkasta, kuin yksinäisen sairashuoneen
vakavasta turvasta. Siellä oli hellätunteisia naisia, jotka purskahtivat
itkuun joka sanan jälkeen ja joita sitte piti virvoittaman lasilla kylmää
vettä. Siellä tulivat muutamat parittain, toinen erinomaisen kaunis
toinen erinomaisen ruma, joista kaunotar hyvin tyydyttäväisellä tavalla
vastasi kaikkiin kysymyksiin, kunnes viimeksi havaittiin, ettei hän
ollutkaan hakija ammattiin, vaan ystävä rumalle, joka sillä aikaa
syvällä äänettömyydellä ja nähtävällä vihalla oli silmiänsä mullistellut.
Hyväntahtoisen viinikauppiaan yksinkertainen sydän rupesi jo
epäilemään, kun viimein ilmautui hakija, joka oli toisia aivan erilainen.
Se oli nainen noin viidenkymmenen vuoden paikoilla, ehkä näytti
nuoremmalta. Hänen kasvonsa olivat merkilliset vakavan muotonsa
vuoksi ja hänen käytöksensä osoitti hiljaa ujostelemattomuutta ja
tasaista mielenlaatua. Kauniissa sovussa tämän vakavuuden ja tasaisen
mielenlaadun kanssa oli hänen äänensä, kun hän kysymykseen: "minkä
nimen saan luvan kirjoittaa ylös" vastasi: "nimeni on Sara Goldstraw.
Mieheni, herra Goldstraw, on monta vuotta sitten kuollut ja meillä ei
ollut yhtään lasta."
Kymmenen kysymystä oli töin tuskin saanut niin pallon selvitystä
matkaan toisilta hakijoilta. Hänen äänensä soi niin suloiselta herra
Wildingin korviin, kun tämä kirjoitti muistoonpanojansa paperille, että
herra Wilding viipyi melkoisen aikaa tässä toimessa. Katsoen jälleen
ylös oli rouva Goldstrawin silmät luonnollisesti sillä aikaa vaeltaneet

huoneen ympärillä ja palasivat nyt takaisin häneen rautakamiinista.
Katsantonsa osoitti, että hän mieluisesti suostui tutkimukseen ja oli
valmis antamaan todenmukaisia vastauksia.
"Sallittehan että teen muutamia kysymyksiä?" sanoi ujosteleva
viininkauppias.
"Aivan mielelläni, herra; muutenhan en olis tullutkaan tänne."
"Oletteko ennen palvelleet emännöitsiänä?"
"Ainoastaan yhden kerran. Olen palvellut samaa rouvaa, erästä leskeä
kaksitoista vuotta, aina siitä asti kuin kadotin mieheni. Rouva oli
kivuloinen ja kuoli nykyjään ja siinä näette syyn miksi olen mustaan
puettu."
"En epäilekkään siis, että hän on teille antanut kauniimpia todistuksia"
-- sanoi herra Wilding.
"Sen toivon rohkenevani sanoa. Luulin tekeväni teille vähemmin
vaivaa, jos kirjoitin ylös hänen testamentin-suorittajain nimet ja
asunnon ja otin paperin mukaani".
Näin sanoen pani hän paperilipun pöydälle.
"Te muistutatte minua eriskummaisella tavalla, rouva Goldstraw",
sanoi Wilding ottaessaan vastaan paperin, "eräästä käytännöstä ja
äänestä, jotka olen ennen tuntenut. Ne eivät olleet jonkun vissin
erityisen personan omia -- siitä olen vakaa, ehkä en muista asian
oikeata laitaa -- vaan jotaan yleistä, mutta sen kuva oli suloinen ja
hyvämielinen."
Hymyillen vastasi nainen:
"Oli miten olikin niin ilahuttaa se minua kuulla."
"Jaa" -- sanoi viininkauppias miettiväisesti kerraten viimeiset sanansa
ja sukkelasti luoden silmänsä emännöitsiään -- "kuva oli suloinen