Ilman menestyksettä | Page 5

uudestaan -- "en antaisi" -- -- --
"En annakaan, en. Ja sitten on Händel."
"Kuka?" kysyi Bintrey.
"Händel, Mozart, Haydn, Purcell, Greene ja Mendelsohn. Minä osaan
köörit näihin kaikki ulkoa. Ne kuuluivat yhteisiin lauluihimme
Löytölastenhuoneen kappelissa. Miksi emme siis oppisi niitä laulamaan
yhdessä?"
"Mitkä oppisivat niitä yhdessä?" kysyi asianajaja terävästi.
"Isäntä ja palvelijat."
"Ah! niinkö arvelette!" -- vastasi Bintrey leppyneenä, sillä hän oli
odottanut vastaukseksi: asianajaja ja luottilaansa. -- "Se on toinen asia."
"Se ei ole mikään toinen asia, herra Bintrey, ihan sama asia, osa siitä
siteestä, joka tulee meitä yhdistämään. Me tulemme laittamaan
laulukunnan pienessä, hiljaisessa kirkossa täällä lähellä, ja sitten
pyhänä iloittuamme laulamisella yhdessä, menemme hyvillä mielin
kotiin syömään aikuisen puolipäiväsen toistemme kanssa. Mikä nyt
minua huolettaa on saada pikimmiten tämän elämän järjestyksen
toimeen, jotta uusi kauppakumppalini löytäisi sen jo perustettuna
tullessaan talohon."
"Jumala antakoon siihen onnea ja menestystä!" sanoi Bintrey ja nousi
ylös. -- "Ottakoon se kasvaakseen ja viheriöitäkseen! Tuleeko Ladlen
Janne myös ottamaan osaa Händeliin, Mozartiin, Haydniin, Purcelliin,

Greeniin ja Mendelsohniin?"
"Sitä tahdon toivoa."
"Jumala antakoon että onnistuisi!" -- sanoi Bintrey suurella hartaudella
-- "Hyvästi, herra!"
Ystävät antoivat toisilleen kättä ja erosivat, jonka jälkeen nykyinen
ylikyypäri Herrojen viinikauppiasten Wilding & C:on kellarissa, ennen
sitä ylikyypäri herrojen Pebblenpojan ja Veljenpojan kellarissa,
kysyttyänsä ensinnä lupaa kolkuttamalla ovea rystysillään, astui sisälle
herra Wildingin luoksi erään välioven kautta, joka oli rakennettu
konttorin ja sen kammarin väliin, jossa kirjoittajat asuivat.
Hän oli hitainen ja jykeä mies, kuuluva ihmisellisen järjestyksen
mukaan juomatehdasrenkien luokkaan, jonka vaatteet olivat röijy ja
housut vahvasta, kuluneesta verasta ynnä suuri esiliina jostakin aineesta
ovi-maton ja häränvuodan välillä.
"Tää seikka koskeva ylöspitoa ja asuntoa, nuori herra Wilding" -- --
alkoi hän.
"Mitä tarkoitatte, Janne?"
"Itseni puolesta, nuori herra Wilding -- ja toisen puolesta en o'o
koskaan puhunut enkä aiokaan vasta -- niin en huoli paljon ylöspidosta
ja asunnosta, mutta jos teillä on halu ruokkia ja majauttaa minua, niin
ottakaa. Minä pureskelen apettani yhtä hyvin kuin kukaan muukin,
enkä huoli niin paljon siitä, missä minä sitä pureskelen, kuin siitä, mitä
minä pureskelen ja kuinka paljon saan pureskella. Tulevatko kaikki
asumaan tässä huoneessa, nuori herra Wilding? Ne kaksi muuta
kyypäriä, ne kolme viininvetäjää, ne molemmat oppipojat ja
työmiehet?"
"Tulevat; toivon että me kaikki tulemme olemaan yksi perhe."
"Varmaan! Sen toivon minäkin että ne tulevat olemaan!"

"Ne? Sanokaa me, Janne!"
Ladlen Janne pudisteli päätä.
"Älkää sitä odottakokaan minun iällisyydeltä ja senlaisilta kohtauksilta,
jotka minun luonnon-laatua ovat tehneet, nuori herra Wilding! Kun
herrat Pebblenpoika ja Veljenpoika sanoivat minulle: näytä sinä vähän
lloisemmalta, Janne! niin vastasin niille monta kertaa: kyllä se ei ole
teille vaikea, hyvät herrat, olla iloisina, jotka olette harjauneet
ryyppäämään viininne kurkkulaen kautta, vaan minä olen kaiken ikäni
imenyt viinini hikireikien kautta, ja silloin se vaikuttaa toisin, se tekee
ihmisen alakuloiseksi. Toista on, hyvät herrat, sanoin minä
Pebblenpojalle ja Veljenpojalle, kaataa viiniä pikariin ruokasalissa
huutaen 'Hip! hip! hurraa!' tahi 'maljanne, ystävät!' ja toista saada sitä
sisäänsä hikireikien läpi matalassa pimeässä kellarissa ja lemehtyneessä
ilmassa. Täällä nousee kuplat ja siellä höyryt, sanoin minä
Pebblenpojalle ja Veljenpojalle, ja siinä on koko eroitus. Koko
elinkauteni olen minä ollut kyypärinä innolla ja hengellä, vaan mikä
seuraus on ollut? Joo! että olen niin köyhä kuin ihminen saattaa olla,
etten voi löytää toista ihmistä, jota alakuloisuus niin kiusaa kuin minua.
'Kaaja maljaan! kaaja! anna viinin kuohuilla! Hei kuinka hyvältä tuntuu
ruumiissa!' niin sanotaan laulussa ja voipi olla hyvinkin totta; mutta
koetappa kaataa itseesi hikireikien läpi maan alla silloinkin, kun ei ole
halua, niin saatpa nähdä!"
"Se tekee minulle pahaa kuulla, Janne. Olin muuten miettinyt, että
tahtoisitte ottaa osaa laulu-yrityksiimme tässä huoneessa."
"Minäkö? Ei, ei, nuori herra Wilding, ette tarvitse peljätä minun
tulevan sekoittamaan varislaulun sievyyttä, niinkuin sananlasku sanoo.
Minä olen ainoastaan kelpaava koneeksi, joka osaa pureskella apettansa
kellarissanne, herra; mutta se on teille sydämmestä suvaittu, jos luulette
kannattavan pitää senlaista kalua huoneessanne."
"Sen luulen, Janne."
"Noh, sitten hyvä! Kauppatoimen sana on lakini. Aiottehan ottaa
nuoren herra George Vendalen kumppaliksi vanhaan kauppatoimeen?"

"Aion kyllä, Janne."
"Vielä useampia muutoksia siis! Mutta ette saa enään muuttaa
toimikunnan nimeä, ette ensinkään, nuori herra Wilding! Se oli jo paha
tehdä sitä 'itseksenne & C:o.' Paljoa parempi olis ollut, jos olisitte
antaneet sen pitää nimensä Pebblenpoika ja Veljenpoika, jolla aina oli
onni ja menestys. Ei pitäisi koskaan muuttaa onnea, kun se on hyvä,
herra Wildinq?"
"Kaikessa tapauksessa en ai'o enää muuttaa kauppahuoneen nimeä,
Janne:"
"Se ilahuttaa minua, ja nyt hyvästi, nuori herra Wilding! Mutta
kuitenkin", napisi Janne sulkiessaan ovea ja puistaen päätänsä, "ei olisi
pitänyt koskea nimehen. Olisi ollut paras onnea seurata eikä sitä
solmita."
EMÄNNÖITSIÄ TULEE.
Seuraavana päivänä istui viininkauppias ruokasalissaan
vastaanottaakseen hakijoita talossaan avonaiseksi julistettuun
ammattiin. Se oli vanhan-aikuinen huone, kaunistettu puuhun leikatulla
kukka-seppeleellä; lattia, joka oli tammesta, oli peitetty kuluneella
itämaalaisella matolla, ja huonekalut olivat ruskeasta mahonkipuusta,
jotka kalkki olivat olleet uudet Pebblenpojan ja Veljenpojan aikana.
Salin iso kenkki oli aikanansa nähnyt monta komeata puolipäivällistä,
joita Pebblenpoika ja Veljenpoika olivat valmistaneet
kauppa-ystävillensä, sen