Ilman menestyksettä | Page 4

ja pyhki silmiään,
koittamattakaan sitä salata.
Herra Bintrey lakki vaan tuota nauruttavaa portviiniänsä, ja sanoi,
annettuaan sen pyöriä hetken suussa:
"Minä tunnen sen jutun."
"Rakas äiti vainajani, herra Bintrey," -- pitkitti viininkauppias -- "oli
tullut häpiällisesti petetyksi ja oli paljon kärsinyt; mutta tässä aineessa
oli äiti vainajani huulet aina lukitut. Keneltä ja millä lailla hän petettiin,
tietää ainoastaan taivas; kallis äiti vainaja ei ilmi antanut pettäjätään."
"Hän oli tehnyt sen päätöksen," sanoi Bintrey, antaen taas viinin pyöriä
suussaan, "ja osasi olla vaiti."
Lystillinen silmään-isku lisäsi melkoisen selvästi. "Pirun paljoa
paremmin kuin te koskaan tulette osaamaan."
"Kunnioita isääs ja äitiäs, että kauvan eläisit maan päällä" -- sanoi
Wilding huo'aten lausuessansa tätä Jumalan käskysanaa "Ollessani
löytölastenhuoneessa en voinut ymmärtää miten noudattaisin tätä
käskyä ja pelkäsin aina eläväni ainoastaan lyhyen ajan mailmassa,
mutta myöhemmin tulin minä kunnioittamaan ja rakastamaan äitiäni
syvästi ja hellästi, niinkuin minä vieläkin kunnioitan ja rakastan hänen
muistiansa. Seitsemän onnellista vuotta sitten" -- jatkoi Wilding
samalla viattomalla supistuneella äänellä ja samoilla vilpittömillä
kyyneleillä -- "lähetti äitini minua oppiin Pebblenpojan & Veljenpojan
luoksi, jotka olivat edelliseni tässä kaupassa, niinkuin myös lempeä
huolensa toimitti, että minua kirjoitettiin jäseneksi
viinikauppias-ammattiin ynnä -- ynnä -- kaikkia, mitä hellä äiti tiesi
parasta olevan. Päästyäni lailliseen ikään, lahjoitti hän minulle sen osan

tässä kauppatoimessa, jonka hän oli perinyt, osti rahoillaan ulos
kauppa-yhtiöstä herrat Pebblenpoika & Veljenpoika ja asetti sen sijaan
herrat Wilding & C:o ja määräsi testamentissaan minun ainoaksi
perilliseksi kaikkeen, mitä hänellä oli, paitse tuohon murhesormukseen,
jonka te kannatte sormessanne. Ja nyt, herra Bintrey," lisäsi hän ja
liikutetut tunteensa puhkesivat jälleen kyyneliin, "nyt hän on poissa.
Vähän yli puolen vuotta sitten tuli hän tänne ulos, nähdäksensä omilla
silmillä kirjoitettuna portin yli: 'Wilding, & C:o Viininkauppiaat'."
"Surullista, mutta yhteinen kohtalo" -- virkkoi Bintrey. "Varhain tahi
myöhään täytyy meidän kaikkien lähteä." Ja mielihyvää osoittavaisena
huokauksena lähetti hän tuota viiden ja neljänkymmenen vuotista
portviiniä kaikkein viinien yhteistä tietä.
"Jos en nyt" -- jatkoi Wilding, pistäen nenäliinan lakkariin, ja pyhkien
silmiä kädellä -- "voikkaan enää näyttää kuinka korkiasti kunnioitin ja
rakastin kallista äitiäni, johon sydämmeni tunsi itsensä vedetyksi niin
selittämättömällä lailla, silloin kuin hän ensikerran vieraana puhutteli
minua, istuessani pyhäpäivällispöydässä, niin voin kuitenkin näyttää,
etten häpee oltuani löytölapsi, ja että minä, joka en itse ole tietänyt
kuka isäni oli, tahdon olla sitä kaikille alamaisilleni. Sentähden" --
jatkoi Wilding, jonka sydän puhuessaan joutui aivan lämpimäksi --
"sentähden haluan minä taitavan emännöitsiän, joka ymmärtää hoitaa
Wilding & C:on, Viinikauppiasten, taloutta tässä Raajarikko-loukossa,
jotta jälleen osaksikaan voisin saada toimeen vanhan välin isännän ja
palvelijan välillä, sen nimittäin että joka päivä saada istua pöydän
päässä, jonka ääressä väkeni atrioitsee, syödä samasta vadista ja juoda
samasta maljasta, ja että kaikki minun palveluksessa olevaiset saattaisit
asua saman katoa alla minun kanssa ja me kaikki yhdessä -- -- -- suokaa
anteeksi, herra Bintrey, mutta tuo vanha vikani, korvain humiseminen
on taas äkkiarvaamatta karannut päälleni, ja olisin teille kiitollinen jos
taluttaisitte minua pihalle."
Pelästyksissään siitä kun näki, miten äkkiä veri nousi luottilaansa
päähän, talutti herra Bintrey häntä viipymättä pihalle, joka olikin aivan
helposti tehty, koska konttori, jossa olivat keskustelleet, oli
pihapuolelle päin. Siellä alkoi nyt asianajaja luottilaansa viittauksesta

kaikin voimin pumpata ja luottilas pesi molemmilla käsillä päätä ja
kasvoja, ottipa vieläkin oivallisen kulauksen raikasta vettä.
Käytettyänsä näitä keinoja vakuutti hän nyt voivansa paljoa paremmin.
"Teidän ei pitäisi antaman lämpöisten tunteenne kiihoittavan itseänne --
sanoi Bintrey, kun taas tulivat konttoriin, jossa herra Wilding pyhki
itseään oven takana rippuvaiseen käsi-liinaan.
"Ei, sitä en tee" -- vastasi Wilding katsoen ylös. -- "En suinkaan
teekään; mutta enhän ainakaan puhunut mitään hullutusta?"
"Ei, te puhuitte ihan oikeen ja selvästi!"
"Missä minä lopetinkaan, herra Bintrey?"
"Ah! te lopetitte -- mutta teidän sijassanne en kiihoittaisi itseäni
alkamalla nyt heti uudestaan."
"Kyllä pidän varani, olkaa varma siitä. Missä se olikaan kuin korvani
rupesivat humisemaan, herra Bintrey?"
"Kesken vateja ja maljoja" -- vastasi asianajaja auttaakseen häntä uralle
-- "asua saman katon alla teidän kanssa -- ja te kaikki yhdessä." --
"Aivan oikeen! ja me kaikki yhdessä humista toisten korvain ympäri."
"Teidän sijassa en tosin antaisi tunteitteni niin kiihoittaa itseäni" --
sanoi taas asianajaja huolestuneella äänellä. -- "Koittakaamme vielä
kerran pumppua!"
"Ei tarvitse, herra Bintrey, ei tarvitse. Me kaikki yhdessä on niinkuin
yksi perhe! Tiedätte, herra Bintrey, etten lapsuudessani harjautunut sille
itsenäiselle elämänlaadulle kuin useammat muut lapsuudessaan. Tämän
ajan jälkeen elin minä kokonaan rakkaan äiti vainajani kanssa kahden
kesken ja nyt, kun olen hänet kadottanut, havaitsen minä olevani
enemmin luotu elämään toisten ihmisten seurassa, kuin itsekseni
yksinäisyydessä. Tällä lailla elää ja täyttää velvollisuuksiani
alamaisiani kohtaan ja yhdistää niitä minuhun tuntuisi minusta varsin

iloiselta ja yksinkertaiselta. En tiedä kuinka se tuntuu teistä, herra
Bintrey, vaan minusta se tuntuu niin."
"Se asia ei kuulu minun toimeeni, vaan kokonaan teidän" -- vastasi
Bintrey -- "ja sentähden se tekee juuri yhtä mitä minä siitä pidän." --
"Minusta" -- sanoi h:ra Wilding lempeästi -- "tuntuu se toiveelliselta,
hyödylliseltä ja iloiselta!"
"Teidän sijassanne" -- rupesi asianajaja