Huutolaiset | Page 8

voima käymään».
Tupaan tultiin. Matami lausui emännälle, joka istui tuvan perällä:
»Onhan emäntä kotona; hyvää päivää, terveisiä meidän mäeltä! Kuinka
täällä jaksetaan?»
»Kiitoksia kysymästänne», vastasi emäntä, »aina hiljakseen vain.
Istukaa.»
»Kiitoksia!»
»Kuules, akka, pane pannu tulelle.»
Emäntä meni halustakin, sillä kahvi se hänen parastansa oli. Siihen hän
aina turvasi, kun miehen ylivalta talossa hänelle liika raskaaksi kävi.
Jäätyänsä isännän kanssa kahden kysyi matami: »Miten Iiri nyt jaksaa?
Hupaista olisi nähdä Liisan likkaa.»
»Mikäpä häntä vaivaisi?» sanoi isäntä ynseästi. »Ruokaa on ja vaatteita
ruumiin verhoksi -- mitä tuommoinen orpo muuta tarvitsee.»
»Minusta orpo juuri tarvitsee paljonkin muuta», sanoi matami.
»Mitä maar! Jota tarvitsee, sitä hän saakin. Hänelle annetaan työtä
semmoista, jota hän jaksaa tehdä, se on hänelle hyvä, ja jos kuritusta
kaipaa, niin kyllä hän sitäkin saa. Ettekö luule vai? -- hihi hii.»
»Missä hän on nyt, tuo lapsi?»
»Paimenessa on. Siellä hän on paikallaan; ei hänestä täällä kotona vielä
apua ole.»
Paimenessa, Renkalan synkissä metsissä, pieni yksitoistavuotias Iiri --
matamin sydäntä oikein kouristi hänen tuota ajatellessaan. Hänen
huulillansa oli juuri kova nuhdesaarna, joka kuitenkin jäi pitämättä,
sillä nyt löi salama niin, että koko tupa oli ikäänkuin tulessa, ja rakeita
pomppaili vasten akkunoita, jotta ruudut ratisivat. Väki tuli juosten
pellolta pois; naiset olivat nostaneet päällimmäisen hameensa hupuksi
päähänsä, ja niin riensivät he sitte kotiin renkituvan suojaan.
Emäntä tuli sisälle, tuoden kahvipannua, ja samassa myöskin Eveliina,
talon ylpeä tytär, astui tupaan; hänellä oli nisuleipäkori ja kahvikupit
tarjottimella, jonka hän laski pöydälle. Hän tervehti matamia, sanoen:
»Tulin aivan märäksi, mutta en tässä Herran ilmassa saattanut mennä
luhdista toisia vaatteita ylleni muuttamaan, ja tuleehan lämmin, kun

kahvia juodaan.»
»Niin, mikäpäs meidän hätänä täällä, mutta Iiri raukka, joka metsässä
on tässä kamalassa ilmassa» --
»Kyllä ne paimenet saavat ilmoja koetella, eikä tuo niin pahalta
metsässä tunnu, pääseepä hän puun suojaan», vastasi Eveliina.
»Eveliina, tule tarjoamaan kahvia, olen jo kaatanut.»
»Kyllä! Kas kun hiirikin on leipää nakerrellut -- tuosta on karvinut;
saakoon Iiri sen, kun hän tulee --»
Näin haastellen Eveliina erotti hiiren nakertaman palan Iiriä varten ja
tarjosi kahvia vieraalle, joka ei oikein jaksanut mielinestettään juoda
ajatellessaan pikku tyttöstä, jota hän sääli, mutta jonka hyväksi ei
hänkään ollut mitään tehnyt.
»Kunpa ilma selkenisi, että pääsisin kotia! Mistähän se rajusää noin
äkkiä tulikaan?»
»Kyllä minua kovin raukaisikin koko aamupäivän», sanoi emäntä.
Mutta häntäpä enimmiten aina raukaisi, ja mistäpä sitä sitte tiesi, oliko
ukkonen ilmassa vai ei.
Rakeita ei enää tullut, mutta aina yhä sateli ja tuuli. Isäntä katseli ulos
ikkunasta sanoen: »Ei tänään leikkaamisesta tule mitään. Eveliina, saat
viedä väelle kahvia -- meidän on, näette, matami hyvä, näin
leikkuuaikana tapana kahvilla kestittää väkeämme. Jos kupin tai pari
saavat, niin mitäs se meillä tuntuu -- juuria poltetaan -- ei siinä
montakaan kahvipapua ole, mutta herkkuna juovat vain ja tekevät
työnsä halukkaammin, kun heitä kestitään.»
Eveliina heitteli ylpeästi päätään, mutisten: »Ei ikään se niin pelkkää
juurikahvia ole, kyllä se vain tavallista on, semmoista ja ehkä
parempaakin kuin muualla.» Sitte meni hän pannuineen kampsuineen
renkitupaan, mutta palasi heti jälleen, pyytäen isäänsä Taaven-muorin
puheille. Isäntä ja Eveliina menivät molemmat, mutta emäntä jäi
matamin kanssa juttelemaan. Hänen ajatuksensa eivät koskaan erittäin
kiireessä lennossa olleet, ja niin ne nytkin vain vielä pysyivät tuossa
kahviasiassa kiinni.
«Isäntä sanoi, että juuria vain poltetaan», virkkoi emäntä, »mutta ei hän
tiedä, kuinka paljo sitä kahvia menee -- ei miehet semmoisia ymmärrä.
Meidän täytyy ostaa isännän tietämättä. Aina silloin tällöin viedään
jyvä- tahi jauhopussi maakauppiaalle, ja hän antaa sitte kahvia
vaihetukseen. Kai sitä runsaammin meidän puolelta annetaan, mutta

eihän se meidän isännän laarissa tunnu.»
»Hyvänen aika, miten emäntä sillä tavalla tekee -- sehän on selvää
varastamista!»
»Älkäähän toki niin sanoko, omaa tavaraanipa se on, mutta koskei
isäntä anna rahaa, niin täytyyhän näitä keinoja sitte käyttää.»
»En minä vain meidän ukolta salaa mitään ostaisi. Ajatelkaas, kun
lapsenne tuollaisiin salakauppoihin oppivat, niin tuleehan heistäkin
pettureita. He pettävät varmaankin teitä taas, jos te heitä kiellätte liiaksi
koreilemasta tahi muusta sellaisesta.»
Emäntä huokasi. »Mistäpä minä heitä kieltäisin? Eveliina tekee, miten
itse tahtoo. Jollei isä anna tarpeeksi hänelle, niin kyllä hän aina keinon
keksii, millä saa.»
»Niin, enkö sitä arvannut! Totuus, emäntä hyvä, totuus on aina paras.
Jos itse pysyisitte totuudessa ja kasvattaisitte lapsianne totuuteen, niin
vähitellen miehennekin antaisi teille ja lapsillenne enemmän valtaa.»
»Eihän meillä ole kaikki niin kuin olla pitäisi», sanoi emäntä huoaten,
»mutta mikäpä sitä nyt enää auttaa, asiat ovat kuten ovat; se _meidän_
on aina ollut niin kovanlainen, se siinä syynä.» Enempää ei matami ja
emäntä ennättäneet haastella keskenään, kun jo kuului lehmänkellojen
ääni ja karja tuli kotiin.
»Kas kuinka aikaiselta lehmät tulivat kotia», sanoi matami. »Lieneekö
kello vielä kuusikaan?»
»Kuuden vaiheilla ehkä on. Pahan ilman takia kai nekin suojaa
hakevat.»
»Nyt saan nähdä Iiri parankin --»
Tuskin oli matami sanansa sanonut, ennenkuin Eveliina tuli sisälle ja
kertoi, että karja oli kotona, mutta ettei Iiri ollut mukana. »Tytöstä ei
niin väliä ole», jatkoi Eveliina, »kyllä kai hän tulee, mihinkä lienee