Huutolaiset | Page 9

mennyt, ehkä niityn latoon suojaan, -- mutta iso Ruskanenkin on poissa.
Jahka nyt sade taukoo, täytyy meidän mennä hakemaan lehmää; pilvet
näkyvät käyvän ohuemmiksi.»
»Hakekaa nyt vain se lapsi!» huudahti matami. »Sehän hirmuista, että
tytön on täytynyt olla siellä yksin -- salama on ehkä hänet kuoliaaksi
lyönyt. Voi lapsi parkaa!»
»Miksi ei matami huutanut häntä silloin, kun kaupalla oli -- saisitte nyt
mielin määrin häntä lellitellä», virkkoi Eveliina.
»Niin, miksikä en sitä tehnyt? -- Mutta nythän ilma jo selkenee ja

minunkin täytyy lähteä, ennenkuin taas uudestaan sade tulee. Hyvästi,
emäntä! Hyvästi, Eveliina, älä ole orvolle ylpeä.»
»Tulen neuvottanne toimeen. Hyvästi.»
Lukkarin matami läksi pois, mutta ajatteli kävellessään kotiin päin, että
hän kyllä tietäisi, mitä tekisi, jos nuo lapset nyt vasta olisivat
huutokaupalla. Vaikkei ukko mitään puhuisikaan, vaan olisi tuollainen
tuppisuu kuin onkin, niin päättäisi hän, matami, vain omin päinsä -- ja
silloin olisi Iiri kuten hänen oma lapsensa, hänen oma tyttö-vainajansa
-- ja hyvä hänen sitte olisi oltava. Mutta eihän se ajattelemisesta nyt
enää parantunut --
»Ja mihinkä se tyttö nyt on joutunut tässä kovassa ilmassa?»
Näin tuumaili matami yhäti samaa asiaa, kunnes ennätti kotiin.

VIIDES LUKU
Iiri oli mennyt karjalauman kanssa metsään viiden aikaan aamulla.
Hänellä oli pieni piimäputina sekä kalaa ja leipää mukana. Iirin oli
kovin uni, kun hänet herätettiin, mutta kun hän kerran oli saanut
vaaterepaleet yllensä ja unen silmistään hierotuksi, niin oli hänen
mielestänsä taas hauskaakin lähteä metsään. Taivas oli kirkkaan sininen
ja linnut lauloivat ilosäveleitään; kuusten raskaissa oksissa kastehelmet
kimaltelivat, ja kaikki tuo omituisesti vaikutti Iiriin. Ei hän tietänyt,
mistä se tuli, mutta hänen sydämensä tuntui vain niin keveältä tässä
suuressa Tapiolan salissa, että hänenkin täytyi laulaa, vaikkei äänensä
erittäin iloiselta kuulunut:
Hoi, hoi, Rusko ja Kirjo! Hoi la la laa lilu laa laa laa. Metsässä orpokin
riemuita saa!
Hoi, hoi, karjani metsään! Hoi la la laa lilu laa laa laa. Linnut ne
vapaina laulella saa!
Voi, voi, äitini luokse Läksisin vain! Lilu laa laa laa. Häntä en
mailmassa nähdä saa.
Hoi, hoi, lammelle karja! Mustike hoi! Jo nyt menkää vaan! Rannalla
kukkia poimia saan.
Hei, hei! Puolat ne hohtaa Metsässä jo. Lilu laa laa laa. Niitäpä
paimenkin maistella saa.
Näin Iiri lauloi, aina sen mukaan kuin esineet hänen ajatuksiansa
lennättelivät. Eteenpäin meni karja ja eteenpäin Iiri aina siksi, kunnes
ennättivät Ruoholammelle; mutta lammen lähellä oli nurmi niin

mehevän vihreä, että karja siihen pysähtyi. Iiri poimi varsankavioita ja
pääskynkukkia, ollen onnellinen tätä tehdessään. Hänen onnensa oli
kyllä hetkellinen, mutta kuitenkin täydellinen, sillä lapsi on siinäkin
suhteessa onnellinen, että pieni ilonhetki saattaa hänet kokonaan
unhottamaan kaikki huolet, kun sitä vastoin aikahinen, jos hänellä on
huolia, ei saata niitä onnenhetkenäkään varsin unhottaa. Niin Iiri
unhotti kaikki surut tässä ihanassa metsässä, jossa kuuset ja kukat
tuoksuivat, linnut visertelivät ja päivä paistoi. Lampi oli ihan tyyni,
ainoastaan silloin tällöin pieni värähdys näkyi sen pinnalla, kun sorsa
sukelsi tahi kalanen pakeni hauen ahmaavaa kitaa.
Kun Iiri oli poiminut kukkia niin paljon, ettei hänen pieneen helmaansa
enempää mahtunut, rupesi hän niitä järjestämään somiksi kimpuiksi ja
piti sitte nuo pienet kimput nukkinaan. Mutta ainoastaan vähäisen
hetken sai hän näin mielikuvituksensa avulla huvitella, sillä karja ei
kauankaan lammen rannalla viihtynyt, vaan lähti metsän polkuja
kulkemaan yhä edemmäksi. Jota kauemmas se meni, sitä synkempi oli
metsä; pieni nurmikko kyllä oli siellä ja täällä, johon lehmät hetkeksi
pysähtyivät. Näin kulki karjalauma paimentyttöineen, kunnes
puolipäivän aikaan joutuivat vanhalle kaskimaalle; siinä oli laveasti
laidunta, ja sen eläimet kyllä huomasivat, koska ahnaasti rupesivat
pureskelemaan vehmasta ruohoa. Iiri istahti suuren kuusen suojaan ja
aukaisi eväspussinsa. Hän söi oikein mielihalulla, ryypäten piimää
putinasta. Sepä maistui äärettömän hyvältä, vaikka olikin niin hapanta,
että kuohui astiassaan; mutta nälkä on hyvä ruoan höystäjä.
Kun Iiri oli syönyt, tunsi hän itsensä kovin väsyneeksi, sillä päivä oli
paahtava ja ilman aamuinen raittius kokonaan kadonnut. Iiriä ei sentään
haluttanut kukkakimpuilla leikkiä, hän vain katseli metsää, jonka puut
näyttivät äärettömän korkeilta, ja pelko rupesi hänen mieltänsä
valtaamaan. Hän oli niin yksin. Kyllä äiti-vainaja oli sanonut: »Jumala
on joka paikassa meidän kanssamme, hän kyllä meitä suojelee» --
mutta sentään -- niin, se paha mutta siinä nyt oli. Iirin usko ei vielä
ollut oikein luja, eikä se ihmettäkään -- hän vain pelkäsi ja muisteli
äitiänsä, ajatellen, ettei äiti olisikaan synkkään metsään häntä jättänyt.
Pilviä nousi taivaalle. Taivaanrannalla niitä ensin vähän näkyi, mutta
sieltä ne yhäti levisivät ja synkistyttivät vähitellen koko taivaan. Iiri
rupesi itkeä nyyhkyttämään ja painoi päänsä eväspussiinsa, joka oli
hänen vieressään pehmeällä sammalmättäällä. Hän tahtoi vain vähän

siinä levähtää väsynyttä päätään -- hetkisen vain -- mutta uni petti hänet,
ja tyttönen nukkui pois kaikista huolista. Ilma kävi aina huonommaksi,
kaukaa kuului ukkosen jyrinäkin. Karja ammui levottomana ja rupesi
lähtemään kotiin päin, jättäen pienen paimenensa synkän metsän
yksinäisyyteen lepäämään. Ukkonen rupesi aina kovemmin jyrisemään
ja salamat kävivät taajempaan, vaan Iiri nukkui raskaasti, kunnes kova
raesade hänen herätti. Hän katseli hämmästyneenä ympärilleen -- hieroi
silmiään -- mutta lehmiä ei näkynyt. Hän