Huutolaiset | Page 5

haluta. Setä on kyllä kovin herttainen, mutta en
minä viihdy serkkujeni parissa, me olemme varsin erilaisia
mieliltämme.»
»Kyllä niin, sinä olet aivan isoisäsi, kapteeni-vainajan, luontoinen ja
ihan hänen näköisensäkin. Jaa jaa», sanoi neiti ja puhui ikäänkuin
itsekseen, »hän oli mies, joka katsoi ainoastaan ihmisen todellista arvoa,
eikä hänen mielensä milloinkaan hehkunut ulkonaisiin komeuksiin.
Mutta hänenkin vain täytyi kärsiä perityn korkeasukuisuutensa vuoksi
-- niin -- niin, kärsiä sitä täytyy -- eihän siihen mikään auta, ei rikkaus,
ei köyhyys -- mutta mitä näistä puhuu, ovathan ne ajat jo unohduksiin
menneet.»
»Minä olen kuullut kaikkien puhuvan isoisästäni äärettömän suurella
rakkaudella, ja äitinikin oikein ilostuu, kun vain joku sanoo minua
isoisäni näköiseksi tahi luontoiseksi. Mutta isoäidistäni ei kukaan
mainitse mitään, ei pahaa eikä hyvää. Mikähän siinä on? Eikö hän ollut
hyvä?»
»Hyvänen aika, mitä kysytkään! Hän, joka ei pienimmälle
sääskellekään olisi mitään pahaa tehnyt!»
»Olipa hän myöskin hyvää sukua, koska oli aatelinen neiti.»
»Kyllä, tietysti.»
»No eikö häntä siis mikään vaivannut? Äitini myöskin aina noin
epäsuorasti vastaa, kun mummostani jotakin tahdon tietää. Niin, häntä
ei koskaan haluta kertoa asioista, joita hän on ainoastaan kuullut eikä
tarkemmin tunne. Mutta te, joka olette isoisäni aikana elänyt ja olitte
talossa sukulaisena ja perheen ystävänä, te kyllä nuo asiat tunnette.
Kertokaa nyt minulle isäni vanhempien elämänvaiheista.» Näin sanoen
Arvo nousi katsomaan isoisänsä ja isoäitinsä kuvia, jotka olivat
ripustetut vanhan neidin seinälle.
»Nuo molemmat, joita siinä katselet, eivät olleet luodut toisiansa varten.

Eivät he onnellisia olleet», sanoi neiti Joppe.
»Mitä, elivätkö riidassa?»
»Ei, ei suinkaan! Eihän niin jalo mies kuin kapteeni-vainaja koskaan
olisi riidellyt vaimonsa kanssa, eikä kapteenska koskaan ajatellut toisin
kuin hänen miehensä.»
»Sepä kumma! Ja sentään sanoitte, etteivät he onnellisia olleet» -- --
»Ottaisitko sinä halusta vaimon, joka aina vain sanoisi jaa, jaa, niin,
niin, kaikkiin asioihin, joista tahtoisit keskustella hänen kanssaan? Jos
niin on, neuvon sinua olemaan ilman vaimoa yhtähyvin, sillä mitä
tuollaisella kumppanilla tekisit, joka ei tiedä mitään itse ja sen vuoksi
on sinun ainaisena kaikunasi. Eihän kaksi ihmistä, jos viisaita ovat,
koskaan ole niin aivan yksimielisiä, etteivät joskus vedä vähän
vastakynttä.»
»Oliko hän siis hullu?»
»No ei, osa vähemmässäkin, mutta yksinkertainen hän oli oikein
suuressa määrässä.»
»Mitenkä isoisäni noin kummasti erehtyi kumppania valitessaan?
Älkää vain sanoko, että hän etsi rikkautta. Silloin minulta ryöstäisitte
sen jalon kuvan, jonka hänestä sydämessäni olen säilyttänyt.»
»Ei, hän ei rikkautta etsinyt. Minä tahdon sinulle kertoa pääasiallisesti,
mitenkä hänen kohtalonsa sellaiseksi tuli, kuin se oli:
Nuorukaisena hän rakastui erääseen papintyttäreen, joka oli hyvin
sivistynyt. Hän ei ollut mikään kaunotar, mutta vartalonsa oli sorea,
hänen poskillaan hohti raitis puna ja hän oli erittäin miellyttävä, iloinen
ja viisas tyttö. Nuoret tapasivat usein toisensa, vaikka asuivat eri
pitäjissä, sillä vanhemmat pitivät seuraa toistensa kanssa. Vuosi
vuodelta kiihtyi nuorten rakkaus, mutta kun isoisäsi vanhemmat
huomasivat sen, rupesivat he harvemmin pappilassa käymään sekä
kokivat kaikin tavoin estää nuoria tapaamasta toisiaan. Tuo järkevä
tyttö huomasi sen kylläkin pian. Hän taisteli nyt omaa sydäntänsä
vastaan kovan taistelun, jonka seurauksena oli se, että kapteeni-vainaja,
kun hän kosijana tuli tytön luo, sai rukkaset. 'Minä rakastan sinua',
sanoi tyttö kapteenille, 'ja tiedän myöskin ansaitsevani sinun rakkautesi.
Mutta sukulaisesi halveksivat minua siksi, etten ole samaa säätyä kuin
he, ja vähitellen he saattaisivat kentiesi muuttaa sinunkin mielesi, -- ja
silloin -- niin, silloin olisi minun onneni hukassa.' Mutta kapteeni
vakuutti, ettei hän milloinkaan muuttuisi. Hän kirjoitti tytölle kirjeen,

jossa oli pieni muistoruno. Se kuului näin:
'Armaastaan kyyhky pieni pois ennen eriää, kuin sinua, kallis Meeri,
sun sulhos hylkäjää.'
Vaan tyttö pysyi lujana päätöksessään. Siitä kapteenin koko suku kovin
häntä kunnioitti. He sanoivat: 'Hän on todellakin jalo, emme parempaa
miniää toivoisi, jos hän vain olisi -- vapaasukuinen» -- mutta siinäpä se
oli se suuri juopa, johon viisas Meeri tiesi hukkuvansa, ellei olisi
aikoinaan pelastanut itseänsä. Meeri jäi kuitenkin naimattomaksi koko
iäkseen ja oli onnellinen, sillä kaikki, jotka hänet tunsivat, pitivät häntä
rakkaana. Kapteeni ei myöskään olisi tahtonut naimisiin mennä, mutta
kun hän oli sukukartanon omistaja, tarvitsi hän emännän taloonsa, ja
hänen vanhempansa kiusasivat häntä niin kauan, että hän vihdoin
suostui ottamaan vaimokseen erään köyhän aatelisneidin, joka oli hyvin
yksinkertainen. Kapteeni kyllä ilmoitti tytölle sydämensä tilan -- että
toinen oli hänen rakkautensa saanut -- mutta tyttö oli yhtä kaikki
tyytyväinen, kun sai kauniin miehen ja pääsi sukukartanon emännäksi.
Siinä nyt olet saanut kuulla, miksikä isoisäsi tuollaiseen naimiseen
meni.»
»En minä vain tässä suhteessa tahtoisi isoisäni kohtalon alaiseksi joutua!
Aatelisneitoa en myöskään ota, en milloinkaan. Sen olen sanonutkin
vanhemmilleni, jotta tottuisivat ajatukseeni. Heidän täytyy se tietää,
etten minä ketään yksinkertaista röökinää aio naida.»
»Hyvänen aika, mitä nyt tuumitkaan? Eihän kaikki röökinät ole
yksinkertaisia. Mutta kyllä sen sanonkin, että tyhmiä ihmiset ovat, kun
perittyyn, nimeen panevat enemmän arvoa kuin jaloon sydämeen. Vaan
kyllähän maailma siinä suhteessa nyt jo onkin muuttunut.»
»On kyllä. Mutta tässä nyt olen jutellut näin kauan, vaikka vanhempani
odottavat minua päättämään matkastani. -- Setäni mailla on paljo
jäniksiä ja lintuja; ehkä lähden sentään, niin pääsen