Huutolaiset | Page 4

siksi en olekaan tahtonut heitä tänne.» Ja nyt sanoi rovasti
kansalle: »Kun tietää lasten iän, niin ei minun mielestäni ole tarpellista
tuoda heitä nähtäviin. Vanhin tyttö ori kolmentoista-, toinen
yhdentoista-vuotias, ja nuorin kahdeksan vuoden vanha poika.»
»Saaneehan heitä katsellakin sentään», virkkoi Renkala taas, »toinen on
enemmän, toinen vähemmän roteva, tuokaa tavara tänne vain -- hihi hii
--»
Aateli punastui. Hänen muotonsa ilmaisi suurinta inhoa tuota miestä
kohtaan. Näkyipä, että hänen oli vaikea olla ääneti, mutta hän oli vieras
tässä, jolla ei ollut mitään sanottavaa asiassa.
Hetken perästä tuli kestikievarin emäntä sisään, tuoden nuo kolme
orpoa muassaan. Hely oli sievännäköinen tyttö, jolla oli punaiset posket
ja niissä syvät veitikkamaiset kuopat, mutta Iiri oli iäkseen pitkä, hento
ja kalvakka ja hänen suuret harmaat silmänsä näyttivät niin surullisilta,
ettei häntä säälimättä saattanut katsella. Martti poika seisoi vakaana
kädet taskussa ja näytti välinpitämättömältä, ikäänkuin olisi hänelle
ollut yhdentekevää, minne joutui.
»Vanhin tyttö on jo koko riski, mutta tuota toista saa kyllä syöttää

turhaan vielä», tokaisi Renkala.
»Ei Renkalan ole pakko huutaa kumpaakaan», sanoi herastuomari.
Nyt alkoi huutokauppa uudestaan. Kestikievari huusi Helyn, ja sitte tuli
Iirin vuoro. Samassa kun alettiin huutaa, juoksi tyttö raukka
vasaramiehen luo, huudahtaen sydäntä vihlovalla äänellä: »Älkää
panko minua huudolle! Älkää, älkää! Seppälän emäntä, ottakaa
minutkin ja Martti veljeni!» Näin sanoen hän polvista syleili Seppälän
emäntää.
Huuto lakkasi hetkeksi. Emäntä sai kyyneleet silmiinsä ja sanoi: »Hyvä
lapsi, en minä teitä kaikkia saata ottaa, ei teistä paljoakaan anneta,
mutta sen oitis äitinne kuoltua päätimme, että yhden teistä ottaisimme.»
»Ottakaa Martti kuitenkin!»
»No otetaan poika sitte», sanoi kestikievari. »Saatammehan panna
hänet kyytiä viemään jonkun vuoden päästä.»
»Annetaan huudon käydä järjestyksessä», sanoi kirkkoväärti.
»Seppälän emäntä, tehkää hyvin ja viekää lapset pois! Ne ovat jo
kylliksi olleet täällä», lausui rovasti.
Emäntä vei lapset huoneesta, ja kun hän palasi, oli Seppälän isäntä
huutanut myöskin Martin, mutta Renkala Iirin.
Aateli jätti hyvästi rovastin, sanoen: »Tämä oli surkein tilaisuus, minkä
minä olen nuorella iälläni nähnyt. Kun taas tulen kotiin, täytyy minun
oikein tutkistella meidän olojamme R:n pitäjässä, ovatko nekin yhtä
huonolla kannalla.»
»Varmaankin», sanoi rovasti, »miten saattaisivatkaan olla paremmalla?
Ei sellaisia asioita niin helposti muuteta.»
»Saadaanpa nähdä», uskalsi nuorukainen vastata ja läksi sitte pois.
Nuori Aateli meni kestikievarihuoneeseen. Hän kulki edestakaisin,
sanoen itseksensä: »Meidän kurjat, meidän orpo raukat! Nyt minä olen
iloinen siitä, että olen tuleva suuren tilan haltijaksi, sillä sellaisena
saatan enemmän vaikuttaa hyvää siinä, missä epäkohtia havaitsen.
Ihminen huutokaupalla -- kuinka alentavaista! Se on varma, että tuosta
pitää ainakin meidän seurakunnassamme loppu tuleman, jahka minä
kartanoa hallitsemaan rupean; kentiesi ennenkin. Isäni ei ole kova
vanhoillaanolija. Mutta jopahan hevonen on valjaissa.» Kiireesti
kirjoitettuaan päiväkirjaan nimensä läksi Arvo Aateli ulos. Pihalla istui
Renkala reessään ja huusi Iirille:
»Tule nyt joutuun, tyttö, ei sitä usein huutotyttöä isännän rinnalle

rekeen aseteta, hihi hii» --
Iiri riensi rekeen, kyyneleet vierivät hänen silmistään, hän katsoi vielä
kerran taaksensa, isäntä huimasi piiskallaan hevosta, ja Iiri läksi uutta
kotiansa kohti.
Arvo katsoi heidän jälkeensä. Eräs pihalla seisova vanha kyytimies,
joka myöskin loi silmänsä samaan suuntaan, sanoi: »Kyllä tuo lapsi sen
tulee tuntemaan, että on orpo.»
»Niin, minäkin ajattelin», vastasi Arvo, »että eiköhän
kyyhkynpoikanen ole joutunut haukan pesään?»
»No niin, en sitä juuri tahdo sanoa, paremmin nämä tänne jääneet ovat
haukan pesään joutuneet. Harvoin kestikievarissa nuoret menestyvät.
Mutta en minä sentään lastani tahtoisi nähdä kumpaisessakaan
paikassa.»
Arvo istui rekeensä alakuloisena ja ajoi pois Seppälän kestikievarista.

KOLMAS LUKU
R:n pitäjässä pohjois-Hämeessä oli mäen päällä kauniin puiston
keskellä Ihalan uhkea sukukartano. Tuuheitten vanhojen puitten välistä
pilkoitti sieltä ja täältä sinertävä järvi kauniine saarineen. Aivan lähellä
rantaa näkyi sievä punaiseksi maalattu asunto, jota suuri vanha koivu
suojasi. Tässä pienessä rakennuksessa asui vanha neiti Joppe, joka
ennen oli ollut sukukartanossa taloudenhoitajana, mutta myöskin
perheen ystävänä ja neuvonantajana. Hän oli jo nykyisen patruunan
isä-vainajan nuorena ollessa talossa ollut ja nyt vanhana saanut oman
asunnon, jossa hän rauhassa sai viettää vanhuuden päiviään.
Tämän vanhuksen asuntoa kohti kulki Arvo Aateli verkalleen. Hän
näytti miettiväiseltä.
Vanha neiti Joppe katsoi ulos ikkunastaan ja ajatteli nähdessään Arvon:
»Poika näyttää niin vakaalta, mitäpä hän tuumanneekaan? Kukapa
niitten nuorten pääkkösistä tähän aikaan selvää saa -- on niin monta
tuumaa ja mieltä heillä, että tuskin itse tietävät mitä tahtovat; hyvä
poika hän on, ei hän minuakaan halveksi, tuleepa usein kysymään
neuvoja minulta, koska olen muka paljon kokenut. Noh, totta tällä iällä
jo jotakin on nähnyt, vaan eipä kaikki nuoret tahdo vanhan neuvoja
seurata, mutta Arvo sen kyllä tekee ja Jumala häntä siunatkoon!»
Ovi aukeni ja Arvo astui sisään. Vanha neiti pani lasit nenälleen
paremmin nähdäksensä lempi poikaansa.

»Kuinka täti jaksaa? Päivä on niin lämmin ja ihana, että luulin
tapaavani teidät ulkona.»
»Täältä on laveampi näköala. Minun sopii nähdä sekä järvelle että
Ihalaan päin, ja kun akkunani on auki, saan kyllin henkiä kesäistä
ilmaa.»
»Todella täällä onkin vilpoista ja herttaista olla.»
»Mitä posti tänään toi? Tuliko kirjeitä?»
»Tuli. Setäni kirjoitti isälle, kehoittaen samalla, että minä lähtisin heille;
mutta ei minua oikein