Huutolaiset | Page 3

Ovi aukeni taas, ja
eräs naapurimuija astui sisään. »Päivää, Taaven-muori!» sanoi matami.
»Olipa hyvä, että tulitte, minun täytyykin jo mennä. Jos teiltä, lapset,
jotakin puuttuu, niin tulkaa meille sanaa tuomaan, kyllä sitte koetan
auttaa. Ehkä muori jää tänne Liisan luo, niin lapset turvallisemmin
häntä hoitavat, kun heillä on neuvonantaja.»
»Kyllä minä jään, yksinäinenhän olen, ei minua kukaan kotona kaipaa;

sama missä olen.»
»Jumalan haltuun siis. Katsokaas, jopa hän nukkuu! Hm, väkisin sain
hänen syömään muutaman lusikallisen puuroa, ja nyt hän sai unta.
Tiettyhän se on, kun ei syö, että hiukaisee eikä sitte untakaan saa. --
Olkaa nyt vain hiljaa, ettei hän herää.»
Matami läksi. Muori otti virsikirjan lukeakseen, ja lapset rupesivat
kukin hiljaa leikkimään nurkkasessaan.

TOINEN LUKU
Seppälän kestikievarin isoa salia lakaistiin ja siivottiin, sillä sinne
odotettiin pitäjän miehiä. Vaivaisjohtokunta oli päättänyt pitää siellä
huutokauppaa, ja huudolle pantavat olivat Antin-Liisan lapset. Liisa oli
päässyt pois maallisista vaivoistaan, mutta Iiri, jota hän pelkäsi jättää
tänne maailman myrskysäitä koettelemaan, jäi sisarensa ja veljensä
kanssa vaivaisjohtokunnan huostaan ja oli pantava huutokaupalle.
Kulkuset kuuluivat, ja Seppälän piika kurkisti akkunasta ulos. Näkyipä
sieltä hevonen ja reki, mutta eihän sitä erottanut vielä, tuliko siellä
matkustavainen vaiko pitäjän miehiä. Emäntä raotti ovea, huutaen:
»Hanna, mitä siellä kurkistelet? Tomuastia ja luuta ovat lattialla vielä,
ja rovasti ajaa tuossa paikassa pihaan!»
»Onko se rovasti? En minä häntä oikein tarkkaan tuntenut.» Ja nyt
kiirehti Hanna kokoomaan viimeiset tomut ja juoksi sitte huoneesta
pois.
Emäntä meni rovasti Nurmea vastaan, joka jo oli ennättänyt pihaan.
Siellä isäntä vierasta auttoi reestä, ja nyt he tulivat yhdessä saliin.
Kestikievarin isäntä kuului myöskin johtokuntaan.
»Rovasti on hyvä ja pistää piippuun, sillä välin kuin tässä muitakin
varrotaan», sanoi isäntä.
»Kiitoksia! Mihinkähän nyt saatanee nuo lapset? Ikävä, että heidät
täytyy erottaa, sillä luultavasti ei kukaan ota heitä kaikkia.»
»Ei ikään. Jos heistä maksettaisiinkin vähän runsaammasti, niin ehkä
sitte olisi ottajia, mutta se maksu on niin vähäinen, ettei siitä hyödy.
Muijani tahtoisi tuon Hely tytön -- se nyt jo tekisi asioitakin, ja on se
sievänmuotoinen tyttö, jota saattaisi panna herrojakin passaamaan.
Mutta mitäs niistä toisista, emme niitä tarvitse.»
Ovi aukeni, ja sisään astui kaksi johtokunnan miestä, kirkkoväärti ja
herastuomari. Rovasti läheni heitä lausuen hyvää päivää.

»Kah, eikö täällä vielä muita olekaan», sanoi herastuomari.
»Ei ole vielä», virkkoi Seppälä, »lienee siellä tietkin vähän tukossa, oli
niin kauhea tuisku illalla.»
»Kukahan nyt tulee?» sanoi kirkkoväärti. »Olleekohan posti, koska
porokellon ääni kuuluu?»
»Ei, se meni jo aamulla», vastasi kievarin isäntä.
Kauan ei ukkojen tarvinnutkaan tuumata, kuka matkustaja oli tulossa,
sillä sisään astui nuorukainen, joka katseltuaan ympärilleen sanoi
kohteliaasti kumartaen: »Suokaa anteeksi, olen erehtynyt; nämä
huoneet eivät näy olevankaan matkustavaisia varten.»
»Kestikievarihuoneet ovat rakennuksen toisessa päässä», sanoi Seppälä,
»jahka minä tulen näyttämään». Hän aikoi juuri lähteä, mutta samassa
nuorukainen huomasi rovastin ja huudahti: »Kas, rovasti Nurmi! Joko
Ahto on lähtenyt Helsinkiin?»
»Nuori Aateli Ihalasta -- vai niin! Enhän aikonut tuntea. Ahto lähti jo
viikko takaperin, luennot yliopistossa ovat alkaneet. Menette kai
Helsinkiin tekin?»
»Menen, mutta nyt lähden ensiksi setäni, eversti Aatelin luo. En saanut
kyytimiestäni tulemaan sinne asti, vaan minun täytyi tämän pienen
matkan tähden vielä poiketa tänne. Kyytimieheni sanoi kulkeneensa
hevosellaan jo niin monta matkaa, ettei tahtonut tulla edemmäksi, kun
on tietkin tukossa. Mutta mitä täällä tehdään, koska tänne kokoontuu
noin paljo väkeä ja enimmiten miehiä?»
»Täällä vaivaisjohtokunta pitää huutokauppaa -- ikävää tointa. Niitä on
kolme lasta, kaksi tyttöä ja yksi poika, jotka nyt pannaan huudolle ja
annetaan vähimmän vaativalle kasvatettavaksi.»
»Suokaa anteeksi, mutta eikö rovasti laske leikkiä? Eihän ole
mahdollista, että meillä myydään ihmisiä?»
»Valitettavasti se on tosi, nuori herrani. Minä olen aivan samaa mieltä
kuin te, että se on kauheaa, mutta ei ole muuta keinoa; niin sitä tehdään
joka paikassa, ei meillä ole asiat huonommalla kannalla kuin
muuallakaan.»
Nuori Aateli punastui, hänen ruskeat silmänsä iskivät tulta, ja häntä
olisi haluttanut sanoa rovastille: »Koettakaa vaikuttaa
seurakuntalaisiinne! He varmaankin antaisivat vähän suuremman
summan vaivaisten kassasta jollekulle kelvolliselle ihmiselle, joka
ottaisi lapset kasvattaaksensa», -- mutta hän huomasi samassa olevansa

vielä liian nuori opettamaan vanhaa miestä. Sentähden hän sanoi vain:
»Minä olen ollut lapsi näihin asti enkä ole tietänyt kaikista epäkohdista,
joita vielä löytyy -- mutta suokaa minun olla läsnä tässä huutokaupassa.
Niin inhottava kuin se lieneekin, tahtoisin kuitenkin nähdä, mitenkä se
käy päinsä.»
»Kyllä», sanoi rovasti, »se sopii aivan hyvin».
Väkeä oli kokoontunut koko joukko, muutamat saadaksensa jonkun
noista lapsista -- eli sen rahan, joka niistä maksettaisiin, -- toiset
uteliaina näkemään, mihinkä heidän entisen tuttavansa Antin-Liisan
lapset joutuisivat.
Huutokauppa alkoi, ja vasaramies ryhtyi toimeensa, kysyen ensiksi,
mitä vanhimmasta vaadittaisiin. Mutta juuri kun alkuun päästiin, huusi
Renkalan isäntä, jonka talo oli vähän matkan päässä kirkonkylästä:
»Tuokaa tänne kauppakalu vain, eihän sitä sikaa säkissä osteta,
täytyyhän nähdä, mitä tavaraa teillä on, häh, häh» -- ja isäntä nauroi
omaa sukkeluuttaan niin, että hänen lihava vatsansa hölkkyi.
Nuori Aateli sanoi hiljaisella äänellä rovastille: »Suokaa anteeksi, että
lausun mielipiteeni, mutta eikö olisi yhdentekevää, jos vain
mainittaisiin lasten ikä.»
»Kyllä,