Huutolaiset | Page 2

virsikirjasta:
»Ah Jeesuinen minun Herraisen', tule minun sydämeni karsinaiseen».
Everstinna kuuli lasten kauniit äänet ja katsahti vielä kerran sivulleen ja
sitte alttaritaulun enkelinkuviin -- mitä katsoi hän? -- Vertailiko hän
noita pieniä eläviä kasvoja taulun enkeleihin?
Kirkonmenojen loputtua, kun kirkosta lähdettiin ja everstinna lapsineen
juuri astui rekeensä, menivät penkissä istuneet pienokaiset heidän
sivutsensa.
»Mamma, näittekö noita lapsia? Erittäin sievät muodot. Vahinko, että
olivat noin epä-esteettisessä puvussa.»
»Hm, Aksel hyvä, talonpoikaislapsia -- köyhiä, mitäpä noista -- kuka
heitä katseli -- hm -- kauniita tosiaan! Heikki, kääri peite paremmin
röökinän jalkojen ympäri! Onko eversti jo reessään?»
»On kyllä», vastasi Heikki palvelija.
»Aja sitte. Tyhmät nuo lapset, tunkeutuivat meidän penkkiimme. Olen
aina tahtonut, että meillä olisi lukko penkissämme, mutta papistot ja
isännät, tuommoiset mokomat, panivat vastaan, ja siihen nyt saa tyytyä.
Gösta on aina niin liiaksi hyvä; tietysti hän, jolla on relatsionit --
suurisukuiset tuttavat ja sukulaiset -- olisi tuon saanut käymään päinsä,
mutta hän ei ottanut asiaan kiinni oikein voimakkaasti; häneltä puuttuu
energiaa.»
»Mitäpä se sitte, vaikka siinä talonpoikaislapset istuivatkin», sanoi neiti
Aateli, »ei se mielestäni ollenkaan meitä haitannut, tuollaiset pikku
sirkat.»
»Oh, Lilli, orpanasi Arvon mielipiteet», virkkoi Aksel. »Arvo saattaa
kyllä olla hyvä poika, mutta ellei hän olisi sukukartanon perillinen,
luulen, ettei pikku sisareni noin hänen mielipiteitään matkisi.»
»Siitä minä en huoli, että hän on sukukartanon perillinen, mutta hän on
kovin kaunis ja tanssii oikein mainiosti, kun vain tahtoo. Mutta hän on
välistä niin ilkeä, ettei viitsi, ja senpä vuoksi minä äärettömän
mielelläni tahtoisin tanssia juuri hänen kanssaan.»
»Aksel kulta! Mene, poikani, papan kuskipenkille; reki kulkee niin
raskaasti, että pelkään hevosilla olevan liiaksi kuormaa.»
»Mitä vielä! Tässä on paljon mukavampi. Pianhan sitäpaitsi jo olemme
kotona.»

»Mamma rakas, koska setä Aateli meille tulee?» kysyi Lilli.
»En tiedä, pappa on vähän itse aikonut lähteä Ihalaan.»
»Ja me pääsemme mukaan, eikö niin? Koska lähdemme?»
»Enkeliseni, enhän vielä tiedä sitä varmaan. Ehkä tulevat sieltä meille»
--
»Ptruu, ptruu», kuului everstin reestä, ja samassa ajoi kuomurekikin
pihaan. Eversti perheineen tuli kotiin.
Palvelustyttö juoksi portaita alas ja tuli auttamaan herrasväkeä reestä.
Tultuansa eteishuoneeseen sanoi everstinna: »Huhhu, oikein tuli kylmä.
Joudu, Mari, kattamaan aamiaispöytää! Lämmin suklaati oikein tekee
hyvää, mutta, Mari, ota vain siitä kaakusta, joka on alettu.»
Eversti hieroi käsiään ja kiirehti kamariinsa sikaria sytyttämään.
Tuokion kuluttua kuului everstinnan ääni huutavan: »Pappa kulta,
suklaati on pöydällä!»
»Tulen, tulen», vastasi eversti ja kiirehti niin pian, kuin hänen lihassaan
olevan ihmisen on mahdollista, herkullisen joulupöydän ääreen.
»Minun on kovin uni», sanoi Lilli, »en jaksa syödä muuta kuin vähäsen
vain, pienen voileivän ja ehkä vähän piirakkaa ja kupillisen suklaatia.
Mari, kaada kupillinen!»
»Rovasti piti kauniin saarnan tänään», sanoi eversti.
»Kyllä», huokasi everstinna, »hän puhui hyvin kauniisti Jumalan
rakkaudesta ja Vapahtajan syntymisestä sekä kehoitti ihmisiä
rakastamaan toisiansa, mutta Jumala paratkoon, lähimmäisenrakkautta
näkee sangen vähän!»
»Kirkossa oli äärettömän paljo väkeä», virkkoi Aksel. »Oikein
koomillista täällä maalla katsella kirkkokansaa. Tosiaan häiritsevää on,
kun näkee kaikenmoisia vaatetuksia ikäänkuin naamiohuveissa. Nuo
pienet kauniit tyttöset, jotka olivat eksyneet meidän penkkiimme, nekin
esiintyivät äitinsä taikka muorinsa takissa.»
»Niin, Gösta hyvä», sanoi everstinna, »kun ei meillä ole lukkoa
penkissämme, niin sepä siitä nyt on seurauksena, että saamme istua
kaikenlaisten kerjäläisten kanssa samassa penkissä».
»Hm, oletko kuullut, miten muinaisen maaherran kävi, kun tahtoi
penkin ainoastaan omaa perhettänsä varten?»
»No miten?»
»Kaupungin lääkäri, joka näki penkissä olevan tilaa, vaati maaherraa
laskemaan häntäkin penkkiin, mutta maaherra tästä suuttuneena kutsutti

kotiintultuansa lääkärin luokseen ja nuhteli häntä, sanoen: 'Kuinka
uskallatte tehdä vasten minun mieltäni? Ettekö tiedä, että yksi ainoa rivi
kynästäni saattaa viedä teiltä viran?' Mutta lääkäri, joka oli
ammatissaan erinomaisen taitava ja tiesi, että häntä maaherrakin väliin
välttämättömästi tarvitsi, vastasi ihan levollisesti: 'Ja ainoastaan sana
minun kynästäni saattaa viedä teiltä _hengen_'. Eikä siellä sitte
pantukaan enää penkkiä lukkoon.»
»Olipa hän viisas mies, tuo lääkäri, hänestä minä oikein olisin pitänyt»,
virkkoi Lilli.
»Uh, raaka hän oli», vastasi everstinna.
»Nouskaamme jo ruoalta», sanoi eversti. He nousivat ja sitte menivät
tunnin ajaksi levolle, koska olivat aikaisin olleet liikkeellä; ja me
jätämme everstin perheineen uneksimaan, seurataksemme pienoisia
kirkonkävijöitämme, jotka paljoa pikemmin ennättivät kotiin kuin
eversti perheineen.
Hely pisti heti kotiin tultuansa puita pesään, jotta saivat lämmitellä.
Lukkarin vaimo eli matami, joksi kansan oli tapa häntä nimittää, oli
tuonut joulupuuroa ja pannukaakkua, jota hän oli kehoittanut sairasta
syömään, mutta kun ei sairas jaksanut, käski hän nyt lapsia aamiaiselle,
eikä heitä suinkaan tarvinnut kahdesti kehoittaa.
»Kyllä lapsille ruoka maistuu», sanoi matami, kun näki, miten hartaasti
he söivät ateriaansa. »Syökää, syökää vain, lapset, että kasvatte, ruoasta
sitä voimia saa, ja voimia sitä kuitenkin kysytään teiltäkin. Lapsiparat,
täytyneekö teidänkin äidittömiksi jäädä?»
Iiri laski pois puulusikkansa, kyyneleet rupesivat vierimään ja hän
juoksi äitinsä luo ja syleili häntä, sanoen: »Äiti, ethän jätä meitä, äiti
kulta! Sitte tahdon minäkin kuolla.»
»Jos saisin, lapsi, sinut mukaani, silloin en huolehtisi. Sinulla on niin
hellä ja arkatuntoinen luonto, että pelkään saavasi paljon taistella täällä
maailmassa; vaan kyllähän Jumala teistä huolen pitää.»
»Kyllä hän jonkun neuvon keksii», huokasi matami.