Hovin Inkeri | Page 5

siellä ja tulta täällä ... ja paleltaa! Tuli ei lämmitä, se ei luo valoa... Voi,
milloinka tämä loppuu...?
-- Jo vihdoinkin päivä sarastaa....! Veri on kuivunut. Hautojen nurmet
pelloksi kynnetään... Tuli taas lietsoo lämmintä ja valaisee... Sampoa
taotaan Karjalassa. Vasara välähtelee ja alasimelta kipunat sinkoilevat...
Luoja antaa auringon paistaa yli avaran maan, ja kirkonkellon ääni
kaikuu ... kiitosta ja ylistystä...!

II.
Enemmän kuin puoli vuosisataa on kulunut siitä, kun Lieksan kentälle
kokoonnuttiin sotaharjoituksia varten. Moni niistä, jotka sinne vaelsivat,
on jo tehnyt viimeisen matkansa ja päässyt lepoon.
Tuonen viikate on tällä ajalla korjannut runsaan sadon. Sodat ovat
vaatineet uhrinsa. Niihin on sortunut moni työkykyinen Suomen mies.
Mutta ne, jotka sota säästi, ja ne, jotka eivät sotilaiksi kelvanneet:
naiset, vanhukset, lapset ja vaivaiset, saivat taistella paljon
tuskallisempaa ja pitkällisempää taistelua kuin sankari sotatanterella.
Oli kova ottelu, jossa kolmannes Suomen kansasta kaatui. Ja vihollinen,
joka armottomasti ahdisti, oli -- nälkä.
Tuon vihollisen ja sen mukana kulkevien tautien kautta olivat monen
talon asukkaat kuolleet sukupuuttoon. Pellot ja niityt olivat jääneet
metsittymään ja rakennukset lahomaan. Moni pitäjä oli joutunut niin
autioksi, että kirkon ovet suljettiin.

Jälelle jääneet yhä jatkoivat taistelua. He tekivät työtä toivoen parempia
päiviä.
Suuresti on muuttunut Lieksan kentän ympäristö. Somaa, pientä
Brahean kaupunkia ei enää ole olemassa. Viholliset polttivat sen v.
1656. Raunioille on jo ehtinyt koivikko kasvaa.
On sydäntalvi. Laajalta, niin laajalta kuin silmä kantaa yli suuren
Pielisen pinnan, yli maiden ja metsien, on lumi levittänyt valkean
vaippansa. Kuutamossa hangen pinta välkkyy, ja puiden oksilla kuura
hopeisena kimaltelee. Yön hiljaisuudessa tuntuu kaikki niin autiolta.
Talvinen tähtitaivas vain mahtavana kaareilee yli elottoman seudun.
Eipä se sentään olekaan aivan eloton! Mahtaa, olla aamupuoli yötä,
koskapahan Lieksalan pirtistä tuli tuikkaa...
Mutta eihän se olekaan Lieksalan pirtti. Ei näy pirttiä eikä kotaa, ei
saunaa eikä navettaa. Uhkea rakennus seisoo niiden sijalla. Outona
ilmiönä kohoaa se kaksikerroksisena keskellä nälän ja kurjuuden
hävittämää seutua. Sieltä se valo näkyy eräästä yläkerran pienestä
ikkunasta.
Vielä toisenkin elonmerkin saattaa tarkka silmä huomata kentältä käsin,
kun katsoo luoteeseen päin. Siellä, noin virstan päässä metsän laidasta,
kohoaa puiden latvojen välistä savukiemura selkeää taivasta kohti.
Talo se on sielläkin, vaikka ei niin muhkea kuin Lieksalan pirtin
paikalla. Onhan tavallinen talonpoikaistalo vain. Kaksi isoa pirttiä,
niiden välillä porstua ja porstuan pohjassa kaksi kamaria.
Toinen pirtti lämpiää parhaillaan. Siellä kaksi palvelustyttöä on
leipomisen hommassa.
-- Kuules, Liisa, kysyi nuorempi heistä heittäen samalla valkoisen
liinan vastikään alustamansa taikinan yli -- muistatko sinä sellaista
aikaa, jolloin kaikki ihmiset arkenakin söivät selvää leipää?
Toinen, joka paraikaa paalikalla ohenteli piirakan kuorta, nosti tätä

laidasta nähdäkseen, joko se kelpaisi, ja kun huomasi sen liian paksuksi,
alkoi taas innokkaasti pyörittää paalikkaa ja sitten vastasi:
-- Kuka nyt semmoista muistaisi. Lieneekö niitä semmoisia aikoja
ollutkaan. Mutta pelkkää ruista ja ohraa minä söin ennen niitä suuria
nälkävuosia. Isällä oli mökki tämän talon maalla, ja Rautiais-vainaa oli
hyvä isäntä, melkein yhtä hyvä kuin Sormuinen nyt. Hän ja minun isäni
isä olivat muuttaneet tänne Savosta, kun kaupunki jo oli hävitetty.
-- No, Heikkiä parempaa isäntää ei varmaan ole maailmassa...
Minkälainen pojasta tulee, kun on niin korkeat koulut käynyt?
Tokkohan enää muistaa syötyään lusikkaakaan nuolla? Minä näin
kerran herrain syövän, ja ihan siposilleen ne heittivät lusikkansa.
-- Eihän Heikki-isäntä olekaan lähettänyt poikaansa lusikan pesua, vaan
käräjöimistä oppimaan.
-- Hyvänen aika! Semmoistako oikein oppimaan! No, kun hän alkaa
oppiaan käyttää, niin hukka meidät perii jok'ikisen. Tehtäneekö tämän
talon kivijalkaankin sitten vankikomeroita, jommoisia sanotaan olevan
tuolla majurin hovissa.
-- Eihän se sillä tavalla käräjää käy kuin ne muut, vaan se käräjöipi
taaksepäin, kaikki entiselleen, oikealle omistajalleen.
-- No, sehän on toista! Osaako sitä niinkin päin. Sittenpä ehken kaunis
Inkerikin saa takaisin perintönsä.... Mutta kuolleita ei osata käräjöidä
henkiin. Tulee mies meren takaa, vaan ei tule turpeen alta. Ei
Pölkkypuron Matti eikä Lieksalan isäntä enää elvy tälle elämälle....
Kunpahan tulisi jo tänä talvena, niin sitten se majuri näkisi...
-- Kylläpä hänen sitten käskisi joutua! Ei ole kuin kaksi viikkoa
kynttilänpäivään, ja se kuuluu jo olevan kevättä...
Tyttöjen näin pakinoidessa alkoi päivä sarastaa. Kelmeänä kumotti kuu
taivaan rannalla, ja tähti toisensa perästä katosi sinisen harmahtavaan
verhoon. Ihmisiä alkoi liikkua ulkona. Lyhyt talvipäivä oli tarkasti
käytettävä.

Tuon upean rakennuksen edessä, jota Pirkko oli hoviksi nimittänyt,
seisoi nuori tyttö pidellen suitsista mustaa ratsua, joka levottomasti
kuopi lunta kavioillaan. Tyttö näytti yhtä vähän kuin koko »hovi»
kuuluvan tähän ympäristöön. Hänen tumma koristelematon pukunsa
näytti pulskalta, jopa kallisarvoiseltakin. Lieneekö sen vaikuttanut
kantajan ylpeä ryhti vaiko hänen sorea vartalonsa. Kankaassa ei
ainakaan syy ollut, sillä se oli karkeaa, kotikutoista. Sininen silkkihuivi
vain oli hienointa Persian silkkiä. Oli kai ostettu noilla kuuluisilla
Kajaanin markkinoilla, jonne Arkankelin kautta tuotiin niin paljon
muiden maiden tuotteita sekä Euroopasta että Aasiasta.
Huivi peitti tytön pään, niin ettei tukkaa näkynyt, mutta vaaleaksi tuli
sitä ajatelleeksi ken kerran oli nähnyt tuon hohtavan valkoisen otsan.
Kasvot olivat harvinaisen kauniit.
Mutta mikä niissä enemmän veti huomiota puoleensa kuin itse muodon
kauneus, oli niiden omituinen ilme.