Hovin Inkeri | Page 4

joka oli kaivettu kentän ympäri, kun hän horjahti
ja kädellään teki torjuvan liikkeen taapäin ikäänkuin varoittaakseen
toisia lähenemästä. Nämä kumminkin tunkeutuivat hänen ympärilleen,
vaikka varoen. Siinä syntyi melua, kuului kiireistä puhetta.
-- Mikä siellä?
-- Viikate on heitetty heinikkoon, varsi pajupehkoa vasten, ja se on

katkaissut Niilolta jalan.
-- Ei ole katkaissut, mutta jalkaterässä on poikkipuolin syvä haava,
aivan luuta myöten, ja siitä vuotaa kovasti verta.
-- Pitäisi kiiruusti noutaa vanha Sanna. Hän osaa lukea haavan umpeen
tuossa tuokiossa.
-- Mistäs se Sanna löydetään?
-- Lieksalassa hän nyt on, selitti eräs poikanen, joka toisten lasten
kanssa oli tullut katsomaan harjoitusten loppua. -- Sinne tuotiin tänä
päivänä Vuoniolahdesta Sannan parannettavaksi vaimo, joka oli
taittanut kätensä.
Päällikkö oli sillä välin ehtinyt kentälle ja laskeutunut hevosen selästä.
Hän tuli lähemmä ja käski noutamaan Sannaa.
Kertomuksemme aikaan oli, kuten tiedämme, taikausko aivan yleinen.
Jos ken osasi sitoa vioittuneita jäseniä, parantaa haavoja ja tauteja,
pidettiin häntä loitsijana, s. o. hänen luultiin käyttävän yliluonnollisia
keinoja. Sanna oli äidiltään oppinut parantamaan luuvikoja ja muita
vammoja ja valmistamaan lääkkeitä luonnon antimista. Siksi hänellä oli
suuri loitsijamaine, ja hänen luokseen tulvaili sairaita läheltä ja kaukaa.
Kuinka suuresti tarpeellisia tuollaiset »loitsijat» siihen aikaan olivat,
voimme arvata, kun tiedämme lääkäreistä olleen sellaisen puutteen, että
äsken perustettuun Turun yliopistoon ei lääketieteen professoriksi voitu
saada oikeata tohtoria, vaan täytyi ottaa siihen virkaan eräs vanha
ylioppilas.
Olipa Sannan suureen maineeseen toinenkin syy. Sattui näet joskus,
vaikka ani harvoin, että hän joutui omituiseen mielentilaan, ja siinä
ollessaan hän näki enemmän kuin muut ihmiset. Hän tiesi sanoa, mitä
oli tapahtunut ja mitä tulevaisuudessa tuli tapahtumaan. Mutta maksun
edestä tahi pyytämällä häntä ei saatu ennustamaan.
Sannaa odotettaessa kannettiin Niilo kentälle. Heikki meni ottamaan

viikatetta maasta. Kun hän sitä kohotti, vilahti nurmen juuressa jotakin
keltaista. Hän katsoi tarkemmin. Se oli pieni, pyöreä esine, melkein
kuin nykyajan raha. Sitä oli luultavasti kannettu nauhassa, koska sen
reunassa oli reikä. Oli siinä kuvakin. Kilpi ja siinä miekka ja ruoska,
ristissä toinen toisensa yli.
Päällikön kasvot sävähtivat punaisiksi, kun hän näki rahan; mutta
hänen jonkun matkan päässä seisova poikansa kalpeni. Kaikkien katse
tähtäsi noita kahta. Talonpojat heittivät tuimia silmäyksiä isään ja
poikaan; heidän kätensä vavahtelivat. Silloin astui Heikki raha kädessä
päällikön luo, ojensi sen hänelle ja katsoi häntä vakavasti silmiin.
Toinen otti rahan, silmät maahan luotuina.
Jo saapui Sannakin tyttärensä tyttären, Leenan taluttamana. Lieksalan
emäntä oli mukana. Hän toi vaatteita kääreiksi. Hakumies kantoi
ämpärillä kylmää lähdevettä.
Sanna istuutui mättäälle ja otti kaulastaan nauhassa riippuvan
aivinaisen pussin ja hyvin pienen puuleilin. Pestyään vikaantuneen
jalan käski hän Leenan kaataa leilissä olevaa nestettä haavaan. Pikku
Leena oli useasti ollut isoäitinsä silmänä ja apulaisena. Hän täytti
käskyn nopeasti, ja veri lakkasi kuin loihdittuna vuotamasta. Sitten otti
Sanna pussista kaksi rasiaa. Toisessa oli rasvan näköistä voidetta. Sillä
hän voiteli koko jalkaterän ja vielä pohkeenkin aina polveen asti.
Toinen rasia oli täynnä hämähäkin verkkoja. Niillä Sanna kääri haavan
ja niiden päälle pantiin sitten Lieksalan emännän tuomat kääreet.
Suurella tarkkaavaisuudella olivat läsnäolijat seuranneet Sannan joka
liikettä. Siinähän sai kerran omin silmin nähdä tuon kuuluisan noidan
taikatemppuja.....
Sanaakaan virkkamatta oli vanhus tehnyt tehtävänsä, hellästi ja varoen
kuten äiti sairasta lastaan vaaliessa. Veri oli lakannut vuotamasta.
Mutta mikä »mahti» sen seisautti, siitä eivät katsojat olleet selvillä.
Esi-isämme hyvin tunsivat silmän lumousvoiman. He tiesivät, että
ainoalla silmäyksellä saattaa »manata» kivut pois, että katseella voi

»kääntää toisen silmät» niin, että hän näkee olot ja esineet siinä
muodossa, jossa niitä tahdotaan hänelle näyttää. Puhuivatpa he vielä
»pahoista silmistä», jotka panevat lapsen itkemään, karjan kitumaan j. n.
e.
Tuollainen hypnotiseeraaja eli, niinkuin siihen aikaan sanottiin, loitsija
sai kyllä verenvuodonkin silmänräpäyksessä seisahtumaan pelkällä
katseellaan. Jos siis Sanna olisi ollut näkevä, niin väki hänen
ympärillään olisi oivaltanut asian; mutta vanhuksella oli silmien sijalla
vain syvät kuopat...
Arvasiko Sanna, mitä ympärillä olijat ajattelivat...? Ei hän ainakaan
näyttänyt siitä välittävän. Tuskinpa hän tiesikään, että oli ihmisiä
ympärillä.
-- Eikö jo lähdetä, mummo? kysyi pikku Leena.
Sanna ei vastannut. Hänen suupielensä alkoivat värähdellä. Rinta
kohoili.
-- Nyt hän taas joutuu haltioihinsa, kuiskasi Lieksalan emäntä.
Sanna oli kääntänyt kasvonsa Lieksalaan päin ja alkoi matalalla
äänellä:
-- Niin korkeaa .... ja kaikki tuhkana ... vääryydellä koottu ja verisillä
töillä varattu... Tuli sille sijan valmisti ja tuli sen söi....
Sanna pysähtyi. Hän kääntihe toisaalle. Sammuneilla silmillään näytti
hän katselevan ensin likiseutua, sitten yhä kauemmas ja kauemmas.
Hänen muotonsa ilmaisi ääretöntä surua ja kauhua. Katsojat tuskin
uskalsivat hengittääkään.
Hän jatkoi puhettaan. Sen kestäessä haihtui vähitellen kauhun ilme
hänen kasvoistaan. Synkkä suru lieveni, ja lopulta ilo kirkasti
vanhuksen ryppyisen otsan.
-- Ei tiedä ihminen, sanoi hän -- mitä toinen päivä tuo tullessaan. Ei

tiedä maan herrat, mitä on päättänyt Herra, joka on kaikkein yli...
Tuosta aikovat kaupunkia... Turhaa... Turhaa...!
-- Voi noita ryysyisiä ihmishaamuja, joita nälkä kalvaa... Leipää, leipää!
Eikö ole leipää? Nuo kaikki nälkään nääntyvät .... ja hauta mustana
ammottaa ... niin mustana kuin yö...
-- Verta ... voi, kun on paljon verta, eikä kukaan sido haavoja... Tulta