Hovin Inkeri | Page 6

Niissä kuvastui samalla lapsellinen
vienous ja kokeneen ihmisen vakavuus ja päättäväisyys. Silmissä loisti
lempeä iloisuus; mutta ilonsäteiden keskellä väikkyi surun ilme, joka
herätti sääliä. Hän taputteli hevosta kaulalle.
-- Lento, Lento, seiso nyt hiljaa! Heti lähdetään.
Nopeasti hän tarttui satulan nuppuun, asetti toisen jalkansa jalustimelle
ja hyppäsi satulaan. Lento ei käskyä odottanut. Hyvää vauhtia,
ikäänkuin huvikseen vaan se kuljetti kevyttä taakkaansa
Kaupunkinientä kohti.
Kaupungin raunioille kasvaneessa metsikössä hiihti mies. Hän meni
arvattavasti kalanpyydyksiä kokemaan, koskapahan suuntasi kulkunsa
jäälle päin ja olallaan kantoi tuurassa vasua.
Hiihtäjä oli näöltään noin 60-vuotias. Hänellä oli kasvoissaan jäykkä,
miltei kova ilme, joka näytti sanovan koko maailmalle:
-- Mitä minulla on teidän kanssanne tekemistä? Pysykää loitolla
minusta.

Hömötiainen lentää lehahti pihlajaan hänen eteensä. Hän vilkaisi siihen.
Hymy värähti hänen suupielissään ja katse muuttui herttaiseksi. Kaikki
tylyys oli kadonnut hänen kasvoistaan; mutta hetkeksi vain.
Seuraavassa silmänräpäyksessä sai hänen tummaihoinen muotonsa
entisen jäykkyytensä. Lieneekö ihon tummuus ollut aivan luontaista,
vai lieneekö siihen ollut muutakin syytä, sitä oli vaikea arvostella. Puku
ainakin näytti todistavan, ettei sen kantaja pelännyt »puhdasta nokea».
Tuo puku oli muutoin oikein pakkasta sietävä. Nahasta tehty alusta
loppuun. Pieksut tavalliset, mutta housut, lakki, rukkaset ja takki olivat
kaikki lampaan nahasta, villapuoli sisäänpäin ja päällistä vailla.
Kun hän parhaillaan kiersi erästä kivikasaa, kuului huudahdus. Hän
katsahti ylös. Siinä vähän matkan päässä musta hevonen korskuen
kohosi takajaloilleen. Se oli säikähtänyt tuuralla varustettua
nahkapukuista miestä. Turhaan koetti satulassa istuva nainen sitä
hillitä.
... Nyt se hurjistuneena syöksyy eteenpäin. Silloin tarttuu luja käsi
suitsiin ja pakottaa hevosen pysähtymään. Kummastuneena katsahtaa
nainen auttajaansa, ja hänen kauniit silmänsä näyttävät lausuvan
kiitosta jo ennen kuin huulet ehtivät sitä tehdä.
Mutta mikä häneen nyt tuli? Mitä hän on nähnyt vieraassa, joka häntä
noin suututtaa tahi säikähyttää? Hän tempaa suitset toisen käsistä, ja
hevonen lähtee laukkaamaan jäätä kohti, niin että lumi tuiskuna tupruaa
sen ympärillä.
Ällistyneenä jäi hevosen pysäyttäjä katsomaan poistuvaa ratsua ja
naista, joka istui satulassa niin varmasti kuin olisi ollut siihen valettu.
Oliko tuo ihana olento ihminen vai oliko se talven kylmä haltiatar, joka
ratsasti kautta huurteisen valtakuntansa? Mutta nuo loistavat silmät,
nuo hehkuvat posket, eiväthän ne olleet kylmän näköiset.... Vaan miksi
hän ei ollut kiittänyt avusta? Miksi hän oli pelästynyt?
Tulokas, joka seisoi siinä ihmeissään, ei suinkaan näyttänyt pelottavalta.
Komea nuorukainen, puku siisti kuin herrasmiehellä, laukku selässä ja
miekka vyöllä. Katse suora ja rehellinen, kenties vähän liiaksi vakava
noin nuorelle miehelle.

Jo huomasi hän kalastajan.
-- Hyvää päivää.
-- Jumal' antakoon.
-- Ka, Pentti! Terve! Ja herrasmies ojensi kätensä.
-- Oletko ystävä vai vihollinen? Minä en anna kättä kuin ystävälle.
-- Etkö sinä, Pentti, tunne Sormulan Tuomasta, jolle olet niin monta
hyvää kalapaikkaa neuvonut?
-- Tuomasko? Ka, kun olet tullut niin isoksi. Terve! ja mitä kuuluu?
-- Kuulumiset ovat niin kaukaa, ettei tiedä, onko kaikessa perääkään.
-- Onko rauha maassa?
-- Pelkäänpä, että on sodan aatto jo Karjalassakin.
Pentin muoto taas synkistyi, kun hän viittasi hoviin päin.
-- Tuosta se talo hävisi.
-- Mitenkä se hävisi.
-- Paloi.
-- Missä on talonväki?
-- Sikke ja Risto asuvat minun kanssani tuolla takamaalla entisten
sysimiesten pirtissä.
-- Missä ovat isäntä ja emäntä?
-- Mullassa.
Tuomas tunsi vanhastaan Pentin harvapuheiseksi. Hän oli nyt puhunut

tavattoman paljon, ja Tuomas tahtoi jättää hänet rauhaan. Silloin
juolahti hänen mieleensä taannoinen tapaus.
-- Kuka oli tuo nainen, joka ratsasti jäällä?
-- Hovin Inkeri.
-- Vai niin. Hyvästi nyt! Kyllä kohta tapaamme.
Pentti kiiruhti matikka-avannoille ja Tuomas kotiaan kohti. Pentin sana
»mullassa» kaikui hänen korvissaan. Pentti ei ollut virkkanut sanaakaan
hänen isästään. Entä, jos hänkään ei enää elänyt.
* * * * *
Heikki Sormuinen oli vanhoillaankin sama arvossa pidetty mies kuin
nuorena ollessaan. Häntä kohtaan ei oltu uskallettu harjoittaa
laittomuuksia, jotka muutoin näinä laittomuuden aikoina olivat niin
tavallisia. Vaan hän näki toisten kärsivän kauheaa vääryyttä eikä voinut
heitä auttaa, hän kun oli liian vanha lähteäkseen puhumaan heidän
puolestansa. Ja jos olisi lähtenyt, tuskinpa häntä olisi uskottu enemmän
kuin hallituksen määräämiä virkamiehiä. Siksipä oli hän päättänyt
lähettää nuorimman poikansa, Tuomaan, Turkuun kouluun.
-- En minä sinusta virkamiestä tahdo, oli ukko sanonut pojalle erotessa
-- vaan minä tahdon, että saisit oppia yhtä paljon kuin he ja kykenisit
puhumaan maan valloille meidän talonpoikain puolesta. Kerro heille,
miten täällä väkivalta hallitsee. Ja kun kerran palajat näitä peltoja
kyntämään, niin tuo tullessasi tieto, että laki on turvattoman turva ja
väärintekijän kostaja.
Tuomas oli ollut poissa kotoa kymmenen vuotta. Hän oli hyvin
edistynyt opin tiellä. Alussa oli tosin ollut vaikeata aivan toisenlaiseen
työhön tottuneelle nuorukaiselle istua päiväkaudet kirjojen ääressä.
Kotikuusen humina oli usein johtunut hänen mieleensä ja siitä
karkoittanut kreikan ja latinan ja vienyt ajatukset kauas Karjalan
salomaille. Hän oli muistanut kotiseutunsa sorrettua kansaa; hän oli
ajatellut ahkeraa talokasta, joka joutui mieron tielle, kun uusi

veronkantaja kiskoi verot toistamiseen samana vuonna. Hän oli
muistanut isänsä jäähyväissanat ja ... hän oli taas innolla ryhtynyt
työhön.
Muutamien vuosien kuluttua hän jo saattoi antaa opetusta alottelijoille
ja siten ansaitsi hän sen verran,