Hiilivalkea | Page 4

rinnan:

tähtiöiden tyyni kimallus,
kuvastuva kalvoon veden pinnan.
Merikoski, kohtalomme -- aina uus
ikivoima lauluhusi kerää!

Sukupolvet nukkuu lauleluus,
sukupolvet lauluhusi herää.
MAISTERI PIETARI SÄRKILAHDEN KIUSAUS
(Uuden Ylioppilastalon vihkiäisjuhlaan.)

Toi yli Wittenbergin muurien
yöilma Elben luota lehmustoista
ens
tuoksun esikevään huumeisen.
Yövartija hän huusi yksitoista.
Jo oli kammioihin käynyt kansa
ja
porvarit ja teinit unissansa
ne näki kullanteon keinot uudet
ja
salamanterien salaisuudet
ja kukin onnen omaksensa ties.
Yks
lamppu sentään loisti myöhään yöhön.
Ken siellä vielä väsynyt ei
työhön?
Siell' asui Särkilahti, Suomen mies.
Hän yössä istui eessä Vulgatansa.
Mut raskain lainein läpi ikkunansa

yön kaikki kaihot tuli tulvien
ja valtasivat pään ja sydämen.
Ja
aatoksensa, latinasta poissa,
ne kiitelivät synnin karkeloissa,
kaikk'
kaipuu pidätetty, kahleitaan
se puisti, tietoisena voimastaan.
Näin Särkilahti aikaan keskiyön
sai itse Viettelijän vieraaksensa.

Niin myöhään sanoi siksi tullehensa,
ett' oli jälkeen pitkän päivätyön

hän kävelyllä terveytensä tähden,
ja Särkilahden lampunvalon
nähden
sai halun pienehen hän pakinaan.
Ja Särkilahti katsoo vierastaan:
ei turhaan teologiaa tutkinut,
ois
unessakin Pirun tuntenut!
Mut lailla miehen arvokkaan ja vapaan
tää alkoi kohta holhoavaan
tapaan:
»Sa Pietari, sun nuoruutesi päivät
kuin Elben aallot virtaa ohi, pois.

Kun iäks voiman vuodet kerran jäivät,
kuin paljon silloin eläneensä
sois!
Et ole, Pietari, sa tyhmä mies,
pois karista sa turhan oppis ies

ja jätä paavi mun ja Herran huomaan
ja lörpötykset Martti-tohtorin,

ja elon sarkka opi pohjaan juomaan,
niin tiedät nuori ollees
kerrankin!
»Mit' iloista ja ihanaa on luotu,
se miehen rohkean on osaks suotu.

Sun suonissasi virtaa nuori veri,
mun mukahani tule, osas peri,
me
juomme viinit, valloitamme naiset.
Nyt munkkilatinaasi tuijottain



sa hukkaat elos päivät ihanaiset,
ja palkakses saat käyrän seljan vain!
»Sen kansas tähden teet -- jos oikein kuulin?
Sun, Pietari, ma
viisaammaksi luulin.
Mit onkaan kansa? Kurja joukkokunta,
min
ylin tahto uinua on unta.
Ken hetkeks unesta sen ravistaa,
hän siitä
kunniansa kuulla saa,
ja joskin hetki maineeseen sun nostais,
sen
sadat jalot sielut sulle kostais,
kuin hiiret mainettasi jyrsien.
Ei
suurin nimikään oo ikuinen:
kuin tuntilasin hiekka verkalleen
sen
loisto virtaa unhoon ikuiseen.
»Kuin Pohjan jää ja hanget talviset
on kylmiä sun kansas sydämet,

ja vastaan kylmyyttä ken taistelee,
hän myöskin itse viimein
kylmenee.
Yks pisar ei voi jäätä sulattaa.
Vain hetkinen, se itse
jääksi saa.
Siis, Pietari, sa lapsen-hourees jätä:
pois karista sa
unelmien ies
ja elä kerran omaa elämätä
ja ole oma itses, ole mies!»
Näin puhui Piru vielä Pietarille
kun yli Wittenbergin syttyi koi.
Se
tuvan matalille seinämille
niin hehkuvaisen sädekimpun loi.
Ja tuuli,
lehmustoissa havautettu,
se peitti kaikki tuoksun laineisiin.
Vain
puoleks nähty, puoleks aavistettu,
jo oli kevät tullut kaupunkiin.
Kun Särkilahti puoleen vierahansa
taas katsoi, olikin hän lähtenyt.

Kai Viettelijä valon-arkuuttansa
ei aamun kirkkautta kestänyt.
Ja Särkilahti ikkunansa luoksi
hän astui yöllisissä mietteissään
Niin
kuuma veri suonissansa juoksi,
niin outo tunne autioitsi pään.
Mut ensi kevätpäivä voittoisasti
se teki kaupunkihin tuloaan,
niin
tyynen-lempeästi, laulavasti.
Se oli tänään herra yli maan.
Kuin
voiton jälkeen nuolet viinestänsä
kaikk' aikoin tuhlaella yksin tein,

niin ammuskeli kultasateitansa
se ikkunoihin kunnon porvarein.
Ja kiurut ylähällä ilakoivat,
miss' sini taivaan oli siintävin,
ne
kevätaamun kirkkautta joivat
ja pukivat sen laulunsäkeihin.
Ja joku

nuori teini työhön käyden
hän tunsi runoinnon rinnassaan
ja
sydämensä onnen, liian täyden,
toi julki muillekin hän laulullaan.
Ja Särkilahti kaiken näki, kuuli,
ja ilo syttyi salaa silmihin.
Sen
kevään lainaksi hän itse luuli,
mut syvempää se tuli kuitenkin.
Se
tuli jälkeen tuskan voitetun
kuin rauhan aamu yli taistelun.
Hän
hiljaa lausui puoleks itselleen
ja puoleks keväimelle edessänsä:
»Mik' kumma mahti luotu ihmiseen,
mik' outo voima ohjaa elämänsä?

En vuoksi itseni, en kansanikaan
ma tuhlaellut työhön nuoruuttain
--
syyt siihen salaiset ken arvaisikaan?
Hän, joka kevään työtä tekee,
vain!
Kuin kevään riemu yllättää se rinnan
ja sitoo sielun kahlein
salaisin.
Saa siitä maksaa kalliin veren hinnan
ja sielun iloks on se
kuitenkin.
»Kuin aalto mereen, maine unhoon vaipuu
on pysyvämpi rinnan
luomiskaipuu.
Kuin luonnon ihme, joka kevään tuo,
se saapuu
kerran joka polven luo.
Sen liittohon ken kerran käynyt on,
ei
onnellinen hän, ei onneton,
ei nuori eikä vanha -- ihmisten
hän
kesken enimmän on ihminen.
En vuoksi itseni, en kansanikaan
ma
tuhlaellut työssä nuoruuttain.
Syyt siihen salaiset ken arvaisikaan?

Hän, joka kevään työtä tekee, vain.»
Ett' oli taasen taivaan sini avoin
ja kevät tullut, porvaritkin ties
sin'
aamuna, mut eivät sillä tavoin
kuin ties sen Särkilahti, Suomen mies.
KRUUNUJA
_Legenda_
Ajanvietteeks Jahve taivaassaan
teki kruunuja valtiaille maan.
Ei
luomakuntaansa oivallista,
jonk' oli niin hyväks hän havainnut,
hän
kaitsemasta luopunut.
Siin' ain' oli jotain parsimista:

monet saumat
hiukan heikoiks jäivät,
kun oli niin kiireiset luomispäivät.
Yli
sabbatin kun sai levänneheksi,
hän aina jotain uuttakin keksi.
Niin

nytkin hän ylhäällä taivaassaan
teki kruunuja valtiaille maan.
Hän takoi kullasta renkahan,
ja kiven toistaan kirkkaamman --
on
niitä Jahvella tukuttain --
hän siihen upotti rinnakkain:
mikä sisälsi
viisautta syvää,
mikä tahtoa vilpitöntä, hyvää,
mikä hehkui
oikeuden tulta.
Niin loistivat kirkkaasti kivet ja kulta.
Mutta tuskin
sai kruunun hän käsistään,
kun ryhtyi toista jo miettimään.
Pian keksikin Jahve jo aiheen toisen
ja siekalehen aikamoisen
hän
päättävästi hameestaan
pois leikkas ja tilkusta muovaamaan
hän
ryhtyi suippolakkia somaa --
ja taas hyväks katsoi hän työtään omaa!

Lakin kirjaeli kaunihisti
ja suippoon pienen ristin pisti.
Oli siinä
totta tosiaan
taas kruunua valtiaille maan!
Jo syntyi kruunu kolmaskin --
teki Jahve sen lehvistä laakerin.
Oli
sillekin oma loistonsa suotu,
oli iät se viheriöimään luotu.
Niin muisti hän orjantappuran,
sekin kasvoi lehdossa taivahan.
Se
oli niin väkevä kasvussaan,
se oli niin totinen hehkussaan.
Sen
taittoi, ja siitä neljännen
teki Jahve kruununsa taivaisen.
Siin' olivat nyt kruunut maan.
Oli Jahve ne luonut voimastaan
ja
itsestänsä jotakin
oli antanut niihin kuhunkin.
Tuli samassa Saatana Jahven luoksi --
hän usein naapurissa juoksi --

ja puhellen siinä iltaa vietti
ja salaa koukkujansa mietti.
Hänen
silmänsä kääntyi kruunuja kohti,
niin viettelevästi ne loisti ja hohti.

(Ei vapaa oo Pirukaan kiusauksista!)
»Tuoss' on jotain mullakin
sanomista»,
niin mietti ja hautoi mielessään
ja istui ja vartoi
hetkeään.
Pikalähetti siivekäs