Hiilivalkea | Page 3

»Kyll' oikullinen Amor on:
he istuvat pensaan varjohon
ja minut he
tänne vangitsee.
Mut Mauritz turhaan vuottelee,
ja täällä oksat
pensaston
ja kaikki piikit pistelee!»
»Hukass' ehk'ei kaikki kuitenkaan,
jos Mauritzilta ma anteeks saan.

Hän on hieno ja kaunis, mut ylpeä -- niin,
ja nyt vuottaa hän verensä
kuohuksiin!
Näin ainako lempi palkitaan?
Ei sentään Jarl-herran ja
Anne-Marien!»
Vaan yössä jatkuvat karkelot
ja ruusupensaassa pieni Chelotte
hän
itkee katkeran kyynelen.
Kuu käy yli kartanon hymyillen.
Sen
hoivass' on nuoret kohtalot
ja nuoret haavat sydänten.
HÄMÄRÄN LAULUJA
1
On raskas päivä päättynyt,
se tuskaa täynnä lähti.
Tuoll' yli kattoin
palaa nyt
jo tyyni iltatähti.
Tuoll' illan lepoon vavahtain
jo vaipui kadut, puistot.
Oi tule, armas,
otsaltain
pois pyyhi päivän muistot!
Kuin päivän piina sielussain
niin syvät juuret saikaan?
Vie minut
iltaan, armahain,
vie minut unen aikaan!
Mun teki päivä vangikseen,
sen vaivat sielu toistaa.
Vie minut,
armas, vapauteen!
Jo iltatähti loistaa.
2
Sun tuskin huomasin ma siihen aikaan --
niin sokeaksi kevät tehdä

voi.
Kuin läheiseksi sinun sielus saikaan,
kun syksyn sävel
ympärillä soi!
Ei ollut silmääs varten päivän kilo,
ei kevään kentät varten astuntaas.

Sun arat kätes kankeiks teki ilo
ja suru teki pehmehiks ne taas.
Ja keväiden ja ilon kuoloon käyden
sa lohdun kalkin kannoit esiin
vain,
kuin sielun lääkkeen, unhoitusta täyden,
kuin vilvoittavan
tuoksun resedain.
3
Ol' aamuyö, kun kerran matkallain
ma sattumalta kotitaloon sain.
Kaikk' oli pihamaalla ennallaan,
kaikk' oli kivet, polut paikoillaan.
Ja yli nukkuvien kenttien
viel' lepäs huntu öisen auteren.
Ol' liki käynyt uhka hallayön --
se sentään säästi veljieni työn.
Kaikk' kiilsi koissa aamun nousevan
kuin uni onnellisen nukkujan.
Ei vielä valveill' ollut yksikään,
viel' oli tuskin haavat hereillään.
Vain tuuliviirin, vanhan tuttavan,
näin yhä paikallansa valvovan.
Ja tallin puolelta ma kuulin vaan
kun tömisteli varsat jalkojaan.
Niin oli kaikki ihmeen onnellista,
niin rauhaisaa, niin tyyntä,
turvallista.
Ma seisoin yössä, katsoin, kuuntelin:
tää kuului kerran kaikki
mullekin.
Niin lauloi kukko. Ah, en tiedä kuin
ma niinkuin valehesta
vavahduin,

ma seisoin, itkin, käännyin takaisin.
Ma itsessäni tunsin -- Pietarin.
4
Se siemen, jonka kerran sydämehen
on suru syksyn aikaan kylvänyt,

ei kuole kylmyyteen ja pakkasehen.
Ruis-oraan tavoin kerran
keväimehen
se nousee, kun on hanki häipynyt.
Ah, syksy, sydämien
toukomies,
Syyskylvön yksin kypsyväksi ties!
5
Te maaliskuiset aamuyöt,
kun kevät saapuu salaa,
kun punertavat
metsäin vyöt
jo hohtain lumet palaa!
Jo käenpiika kuulunut
on yli metsäin piirin
ja ojain luona nostanut

on paju kevään viirin.
Ja nietokset jo painuvat.
Käy talvi pakosalle,
kun kevään jäiset
valtikat
ne kasvaa räystään alle.
Oon sokeaks sua katsellut,
sa maaliskuinen hanki.
Oi käteni, te
sidotut!
Oi sydän, kevään vanki!
6
Sun kevätkylmillä ma kohtasin
mun nuoruuteni keväimessä kerta,

kun omaa viluani värjötin --
sa olit samaa värisevää verta.
Ja lämpöä sun anoi sydämes
ja onnen puoleen pelokkaan ja vakaan

sa kylmyydestä käänsit katsehes --
ja mull' ei ollut antaa
kumpaistakaan.
Sun tietäs maailmalla tunne en
ja oudot ovat sulle minun tieni.
Sa
seuralainen kevätkylmien,
sua usein muistan, sisilisko pieni!
7

Olit tuskasta väristen herännyt, syön.
Sinikellot soittivat halki yön:

Tänä yönä kuolema maita käy,
ei missään pelastusta näy.
Ja ne soittivat suuressa hädässään:
me emme nää huomenta yksikään!
Ulos keskelle ketojen kiiruhdin:
näin hallan työn jo valmihin.
Ah, tiesinhän: kesät katoo pois,
mut näin varhain, näin varhain en
uskonut ois!
Vaan sen jälkeen niin usein oot kuullut sa, syön
sinikellojen soittavan
halki yön!
8
Sa outo kauhu, kusta
mun luoksein tulitkin,
yön hämähäkki musta,

kun unta odotin!
Sun seittis seiniin kulkee
ja lakeen, lattiaan,
se minut ottaa, sulkee

ja pitää vallassaan.
Ja langat kiristäytyy
ja sitoo sydämen.
Sen silti lyödä täytyy,
yön
tunnit laskien.
9
Arnon aallot ovat nukkuneet,
hiljallensa mereen virtaa veet
laakson
läpi hopeisena vyönä.
Syttyy taivas suven tähtihin
yli Botticellin
kaupungin
tuoksun täyttämänä kesäyönä.
Vanha silta veteen kuvastuu,
mestarinsa aikaa uneksuu
hämyisessä
yössä yksinänsä.
Joku koskee kieliin mandolan,
uskoo yölle, muilta
salaaman
surun, säveliksi itkemänsä.
Aika iäisellä matkallaan
pysähtynyt tääll' on kulussaan --
mit' on
täällä elää, mitä kuolla?
Ammoin kuollehitten unelmat
syönten

keväimessä kukkivat,
niinkuin kukat ruusutarhan tuolla.
Vanhat säkeet soivat mielehen,
surukin saa onnen hohtehen

tuoksunkylläisenä kesäyönä.
Arnon aallot ovat nukkuneet,

hiljallensa unhoon virtaa veet,
meren helmaan hopeisena vyönä.
10
Ystävien piiri pienentyy --
kenen syy, kenen syy?
Kaikki tylyt sanat
haavoittaa,
kaikki hyvät suruiseksi saa.
Kukkii onni unelmissa vain.

Kiitos kaikesta, min sain.
Niinkuin kotihini kulkisin
loittonen ma
tyynin askelin,
yksinäiseen majaan matkaten.
Ihminen, ihminen!
11
Sa mykkä matkalainen maan,
sua tunnettu ei milloinkaan.
Kuin
varjo kesken varjojen
pois liu'ut yöhön, unehen.
Ei hiekkaan jää sun
jälkeäs,
ei ilmaan ääntä äänestäs.
Ken uskoikaan sun eläneen,
ken
toivoneen, ken kärsineen,
kun kerran hautas tasataan,
sa mykkä
matkalainen maan?
SONETTI SUOMENKIELESTÄ
Kuin tumma humu havahtuvain puiden -- niin
oot vielä aamuntuore
koko olennolta,
kuin heräjävä honka, kastepisar jolta
viel' on, kuin
kyynel, jäänyt havuin neulasiin.
Yö hiipii ääntiöides immyt-unelmiin,
mut kerakkees saa voiman itse
auringolta,
kun voiton usko, ylin lahja kohtalolta,
kuin soturit ne
pukenut on pantsariin.
Oi isäin suomenkieli, pyhä papitar,
jonk' kaino, kaunis neitsyys vielä
peitettynä
on oudon-pitkäin laatusanain laskoksiin:
Petrarca, Dante, Shakespeare, itse Runotar
sun uinuu nuoreen
povehesi kätkettynä
ja sanais salaperäisehen musiikkiin!

MERIKOSKI
(Oulun koulujen 300-vuotisjuhlaan.)
Merikoski, Kainuun poika, suonissaan
korven kylmän, mykän veren
kantain
ikuisuuteen, mereen matkallaan
laulaa vasta yli Oulun
rantain.
Nuori ei hän enää, Sotkamoon
kauas nuoruutensa muistot johtaa,

miehuutensa Pyhän kuohukkoon,
vanhuutensa vasta meren kohtaa.
Edessänsä meren ikuisuus,
takanansa pitkät päivätyönsä:
siitä
laulun voima aina uus,
siks niin aavistavat päiväns', yönsä.
Usein laulaa tuskaa tulkiten
kaipuun kasvavaisen yli laitain
niinkuin
suolta huudon kuovien,
niinkuin nyyhkyn rannan itkuraitain.
Milloin soi kuin taiston temmellys,
milloin kaikki vihan äänet helää:

yksinäisten hukkain ylpeys
korven kuninkaina kuolla, elää.
Joskus tuntuu rauhan tuulahdus
niinkuin itse yöhyt laulahtaisi,

niinkuin kaikki öiden valkeus,
Pohjan ihme, säveliksi saisi.
Milloin niinkuin urkuin ääni soi
iki-unohdusta rinnan haavain.

Mistä tyynen voimansa se toi?
Hartaudesta lakeutten aavain.
Joskus soi kuin kuolon aavistus,
niinkuin salanyyhky sairaan