Hiilivalkea | Page 5

taivahan

toi samalla Jahvelle sanoman.
Ja kun
Jahve poistui hetkiseksi,
niin kohta Piru jo elkeet keksi.
Heti kulta
helmensä kalleimman
sai jättää haltuun Saatanan,
ja sijaan aivan

kaunihisti
Piru taskusta lasinpalan pisti.
Ja suippolakkikin ristineen
sai Pirulta pienen lisäkkeen:
hän
tilkkusella viitastaan
sen reunat harsi nopeaan.
ja alle
laakerinlehvien
hän kätki narrin tiukusen.
Miten luonnisti kaikki
sievään ja somaan!
Oli Pirukin mieltynyt työhönsä omaan.
Mutta kesken jäi toimet Lusiferin,
tuli samassa Jahve takaisin.
Piru
toivotti Jahvelle hyvää yötä
ja kiukkuili kesken jäänyttä työtä.
Maan valtiaille kruunujansa
teki Jahve näin kerran taivaassansa,

mut yksin orjantappuraan
ei päässyt Piru sormellaan.
NUIJAMIESTEN MARSSI
Meill' on hanki ja jää, meill' on halla ja yö,
meill' on ankarat käskyt
kohtalon.
Kenen kerran nuijamme maahan lyö,
se maassa on.
On
meidät vihurit valinneet,
yöt meille salansa uskoneet,
on antanut
hukka hampahansa
ja ilves varmimman katseistansa.
Meill' on halla
ja yö, meill' on hanki ja jää
pelätkää, pelätkää!
Meill' on leimuva lemmen ja vihan lies,
kuka meidän tiellämme
kestää vois!
Kun on kerran lähtenyt Pohjan mies --
seis, voitto pois!

Me tulemme voimalla kotoisen tarmon,
me hylkäämme kaiken
vieraan armon.
Ken on syntynyt lakeilla Pohjanmaan,
hän tietää
tuomion tunnossaan:
hän ei leppyä voi, hän ei väistyä saa --

vaviskaa, vaviskaa!
VELJESHAUTA
Armfeltin armeija uudenvuoden yönä tuntureilla. Nuori
upseeri
kohottautuu kuolleiden ja kuolevien keskeltä.
Viime tähti sammui. Lumiaavat
ottaa vastaan meidän syleilymme

sokeana, jäisin käsivarsin puristain.
Täällä hyytyy kaikki rinnan

haavat.
Veljet, niinkuin viereen lemmittymme,
tänne yövymme ja
syvään nukahtain.
Mit' on elämä ja onni? Unta, unta!
Kärsimys on totuus, tuska, surma
--
ah, ei ole mitään muuta alla tähtien!
Taivas antaa pakkasta ja
lunta.
Mikä kuolon hekkuma ja hurma,
mikä kuninkainen hauta
helmaan hankien!
Tänä yönä uudenvuoden soiton
soittaa kellot kotikirkoissamme.

Toiko tuuli kaiun mukanaan?
Niinkuin ihmeen, tervehdyksen loiton

vielä kuulemme sen korvissamme
vaipuin veljeshautaan tuntereilla
vieraan maan.
SYYSILTA METSÄSSÄ
Ma metsää sinne tänne samoilin,
ma miettehissä kuljin, määrää vailla.

Syysillan pitkät varjot oli mailla,
kun suuren hongan alle istahdin.
Näin pienen aukeaman edessäin
ja kivipenger sammalpeiton alta

mun silmihini tuli sattumalta.
Ma sitä hetkeks katsomahan jäin.
Siin' oli jäljet ihmisasunnon.
Vuossadat sitten metsän peittohon
se
oli raivattu. Nyt sammaleet
ja kanervat sen oli peittäneet
ja metsä
kasvoi verkkaan umpehen.
Tuoss' sorja nuori mänty etsiskeli
jo
ravintonsa alta penkeren.
Se oli ainut merkki ihmisen,
jok' kerran
kärsi, iloitsi ja eli.
En ollut metsäss' enää yksinäin.
Vuossatain takaa, tuntematon veli,

sun kätesi ma tunsin kädessäin!
Sun kohtalosi edessäni näin:
Sa olit
nuori tänne tullessasi
ja mukanas toit uljaan unelmasi.
Et tahtonut
sa jäädä toisten luoksi,
et olla velkaa muille, jumalille.
Sun
suonissasi valtaverta juoksi
ja itse metsän vaadit taistosille.
Sa kirveesees ja kuokkahasi käyden
käs'varressasi tunsit voiman
täyden
ja hongan hongan vierehen sa kaadoit
ja yöt ja päivät

umpehensa raadoit.
Sa olit tullut kevään koittaessa --
syysiltain
ympärilläs tummetessa
sull' oli suojas alla oman katon,
ja niinkuin
yksin metsä mittaamaton
sun ympärilläs valtas leventeli,
kun ylväs
korpi, ennen koskematon,
sun kirves-valtikkasi alla eli.
Ja naapurista sadan virstan takaa
toit vaimon lempeän kuin suviyön.

Sun kuinka rinnassasi paisui syön,
kuink' oli katsees onnen-tyyni,
vakaa!
Niin voimatonna metsä irvisteli
ja ulvoi raivoansa syksyöin.

Sun tuvassasi nuori onni eli
ja talos varttui toimeliain töin.
Ja
Pohjantähti, taivaan kuningas,
kun yli Pohjanmaiden silmäeli,
ei
nähnyt toista sinun vertaistas.
Niin tuli sota maahan. Kaikki ties,
min vaati kunnia ja kotilies.
Sa
sodan leikkiin lähdit muiden mukaan.
Sua urhokkaampaa tuntenut ei
kukaan.
Ja pahimmin sa vihollista löit,
kun kipeimmin sa kotiis
ikävöit.
Niin lakkas sota. Kotiin korpehes
sun paloi ikävästä sydämes.
Sa
hiihdit läpi korven, kenttäin aavain.
Mut pahemmin kuin polton sodan
haavain
sa tunsit peloittavan aavistuksen.
Sa tulet. Pihan hankiin vajonneena
sa löydät. Sisään syökset, avaat
uksen:
kuin sikeähän uneen uupuneena
sun nuori vaimos lepää
vuoteellansa
ja pieni lapsi makaa rinnallansa.
Sa katsot, katsot: kuolleet kumpikin!
Sa ulos karkaat talven hankihin

ja sodan arvet auki tempaiset,
ja Seitsentähdet näkee syttyessään

kuin vuotaa lumeen rintas hurmehet.
Vain joku vanha honka
hyvyydessään
se oksillansa suojaa ruumistas.
Niin oli sentään
metsä voittajas!
Ja vielä metsässä ma uneksin,
kun vanhat hongat iltavirttään soitti

syystaivaan syttyessä tähtihin.

Yö, Metsä, Kaaos ottaa takaisin,
min
siltä kerran ihmiskäsi voitti,
ja huviks kohtalonsa tähtien
vain

lempii, vihaa, raataa ihminen.
Sua turhan harhakuvan tapailijaa --
ei
ole sulla pysyvätä sijaa!
Sun pyhin, armain, uljain unelmasi
kuin
suven sade maahan katoaa
ja vihollinen ilkkuu haudallasi
ja kotis
yllä kamartuupi maa.
Ma miettiessäin katsoin tähtihin.
Näin oman kohtaloni tähden siellä.

Se oli niinkuin kaikki toisetkin.
Sen eteen polvilleni lankesin
ja
pyysin siltä palavalla miellä:
Mua älä miltään oikultasi säästä,
suo
ihmisosan pohjahan mun päästä,
suo tuntea mun rautakourat elon
ja
tuskan, hädän, häpeän ja pelon,
tee tyhjäks työni, turhaks unelmani,

jok' askeleelle ansa kulkeissani --
sua, tähteni, ma sentään siunailen

siit' että minusta teit ihmisen.
HIILIVALKEA
Vuossatain takaa yössä Judean
ma kartanolla papin ylimmäisen

nään palavaisen hiilivalkean
ja joukon kesken miehen yksinäisen,

jok' yli hiilten kättään kurkottain
niin lämmittelee kuin jos kylmäis
mieltä,
ykskantaan kysymyksiin vastaa vain
ja puhuu murtain
Juudan kansan kieltä.
»En ole galilealainen -- en.»
Mies vanhan päänsä viitallansa peittää.

Yö kuluu verkalleen ja viipyen,
vain tuli kiviin hohdettansa heittää.

»En ole galilealainen -- en.»
Niin laulaa kukko, syttyy päivänsalo.

Mies kääntyy, katsoo, lähtee nyyhkien.
On silmissänsä kaiken
tuskan palo.
Niin, epätoivo, olet työntänyt
sa otas ihmislihaan, ihmisrintaan --

ken omintaan ei kerran kieltänyt,
ken kalleintaan ei myöntänyt rovon
hintaan!
Sa Galilean mies, sun kanssas ken
ei seissyt hiilivalkealla
kerta,
sun kanssas parhaimpansa pettäen,
sa toinen Adam, veri
meidän verta?
MARIA

Yli Libanonin-vuorten nousee kuu.
Kesäillassa Natsaret uneksuu.

Jo lepää höylä Joosefin,
on hiljaista talossa mestarin.
On tehtynä
päivän askaret,
uni voittaa vanhan jäsenet.
Maria, Maria hän viipyy vaan
tuvan sopessa ääneti, paikallaan.

Unet verhoo luomia silmien,
hän on nuori vielä kuin tyttönen,
maan
lapsi ja synnin -- puoleks vain
ja paratiisin puolittain.
Hän on halpa
ja armoon arvoton,
hänet sentään enkeli valinnut on,
hän tietää
Korkeimman katseensa luoneen
hänen puoleensa joukossa vaimojen.

Ylin voima on varjonnut Joosefin huoneen
Maria, Herran piikanen!
Hän nousee