Hiilivalkea | Page 2

jäi monet autiot vuodet,
jolloin kaipaus vain vierellä viipynyt on
kuin kade ystävä, paikaltaan
jok' ei konsana luovu.
Oi hänen vierellään vuoteni on kadonneet!
Tuskan kalkiks muuttunut
on joka riemujen malja,
jonka ma huulillein nostanut oon janoten,
riutuvaks lauluks
muuttunut on uni kukkiva rinnan
kuin kiron vallassa käyn.
Äitini, ah Iki-Yö,
tähtien viileäks leikiks ei elo ihmisen luotu.
Oi sinun luonasi on onni ja unhotus vain!
MISTER HARTLEY
On kaikunut käsky kapteenin:
»Alas naiset ja lapset venheihin!»

Joka gentleman, joka Brittein mies
hän tehtävänsä ties.
Hätämerkkien keskellä, ryskeen ja pauhun
ja
lasten itkun ja naisten kauhun
myös mister Hartley hiljalleen
käy soittolavalle miehineen.
Ken on
soittajaks luotu, hän soittakoon,
vaikk' allaan syvyydet auetkoon!
Niin tähtiä täynnä on Atlantin yö.
Ens tahdit mister Hartley lyö,
ja
kuin nyyhkien kielistä viulujen

käy saatot sävelten.
Ikimennehet päivät ken mielehen johti?
Ne
astuvat unhosta tähtiä kohti,
ne hiipii, ne marssii, ne karkeloi.
Koko elämän kuoro yössä soi.
Ja
mister Hartley ihmeissään
hän katsoo, kuuntelee miehiään.
Niin aavistuksia täynnä on yö.
Yhä mister Hartley tahtia lyö.
Ilon,
ikävän vuodet taistoineen
hän elää uudelleen. --
Ja mister Hartley hän riemuiten kuulee --

oman sydämensä hän laulavan luulee --
miten tänä yönä viulut soi,
miten unet ja muistot kukkuroi:
hän on
ehtinyt määrään elämän,
hän on taideniekka, mestari, hän!
Taas johtajanpuikkonsa nostaissaan
hän keksiikin Kuoleman
rinnallaan.
Sen on silmissä hymyä hyytävää.
Sydän Hartleyn sytkähtää.
Mut ei pyydä hän henkeään kerjätä, ostaa,

hän Kuoleman valtikan tempaa, nostaa:
tänä yönä hän, Hartley, johdattaa!
Soi kielistä »Lähemmäs
Jumalaa...»
Niin odotuksen-tyyni on yö.
Yli laivan aallot yhteen
lyö.
»HILJAINEN AMIRAALI»
Niin seuras ilta päivää Tshusiman.
Ja verta juonut meri tyynnytteli

jo aaltojansa eessä voittajan.
Hän laivasillalla vaan viipyeli
ja tuskin mikään kasvoillansa eli.
Kun arpaa Euroopan ja Aasian

hän äsken käsissänsä punniskeli,
hän samanlaisna nähtiin seisovan.
Kun viimein voiton päivä iltaan ehti
ja verkkaan kääntyi historian
lehti,
hän oli hiljaisista hiljaisin.

Vain silmissänsä, kylmissä kuin teräs,
kuin varkain jotain välähti ja
heräs:
Mars, sodan tähti, yli Nipponin!
NUORI DAVID
»Sa David, korkealle
sun nimes nostettiin!
Ken vaipuu miekkas alle,

ken harppus helkkymiin!
Mik' enää määrä mainen
sun silmääs
sarastaa?
Kaikk' aarteet, ihanainen,
sun etees aukeaa!»
Ja kansa, silmät veessä,
huus Davidille näin,
kun Israelin eessä

hän seisoi seppelpäin
kuin kevään ikitaika,
kuin nuori viinipuu,

kun viel' on unten aika,
kun viel' on kevään kuu.
Näin kaikki kunniata
soi nuoren valtiaan.
Mut voiton hekkumata

hän tuskin tunsikaan.
Kuin unen varjon tumman
toi aatos otsalleen,

kuin arvoituksen kumman
hän näytti ratkaisseen:
»Ah, ylin kaipuu mulla
on itse kumartaa,
on itse lyödyks tulla:
ma
vuotan voittajaa.
Jos miekoin, harpun kielin
jo huomen hänet tois --

ah, hälle, hälle mielin
ma antaa kaikki pois!»
PALOKÄRKI
Sinä musta kalpaveli,
sinä ritari pelvoton,
kuka metsät mittaeli --

suur usko sulla on!
Hio miekkas, hakkaa, hakkaa!
Ei sota lopu, ei
lakkaa.
Kuin iskus iltaan kaikaa!
Kuin säiläs lyö ja lyö!
Yö saapuu ennen
aikaa:
on vielä kesken työ.
Hio miekkas, hakkaa, hakkaa!
Ei sota
lopu, ei lakkaa.
Ei pääty sota mailla --
vain heikot horjukoon!

Sun töyhtös, tahraa
vailla,
ei taivu sovintoon.
Palokärki, hakkaa, hakkaa!
Ei paha lopu,
ei lakkaa.
YÖTÄ KOHTI

Mun linnani muurit sammaltuu
ja tornit suistuvat vanhuuttansa.

Kuin kyyhkyt haukkani uneksuu,
niin kaihomielinä orsillansa,
ja
koirani haukkuvat varjojaan
ja salissa ruostuvat säilät ja maljat.

Mua kutsuvat uneen vuoteen taljat,
mua kutsuvat muistot kuolemaan.
Ja pihojen puissa soittelee
yöt päivät tapaan samaan
ja muratti
seiniä kiertelee
ylös harjan huippuhun hamaan.
Jos kämmeneni ma
yhteen lyön,
kuin hautaholvi mun linnani kaikaa.
Mull' on syviin
uniin ja unhoon aikaa
ja riutumukseen ja rauhaan yön.
Jos veisin huuleni torvehen
tai löisin kilpeen miekkaa,
niin ratsut
knaappien, huovien
heti korskuis ja kuopisi hiekkaa!
Taas koirani
saalista vainuais
ja haukkani kyyhkyn-unista heräis,
kädet kiihkeät
miekkoja seiniltä keräis,
ylös harjalle viirini hulmahtais!
Ois juhlat ja silkin kahinaa
ja naurua täynnä ois salit ja puistot...

Mut en voi ma kättäni liikuttaa,
mua sitoo unet ja muistot.
Tee
valmiiks, muratti, unhon työ,
syö, sammal, muuriin jälkeä syvää!
Ja
te kaikki haukkani -- unta hyvää!
On edessä pitkä, pitkä yö.
VIIMEINEN LUSIGNAN
Minä isiltä kuningaskunnan sain,
mutta pilvissä vain --
ja pilvet
vaihtuu, haihtuu.
Minun kuningasmanttelini on yö
ja mun kruununi kivet on tähtivyö,

ja jos muut ovat kaikki mun jättäneet,
mua seuraa muistojen
saattueet,
mua seuraa salaiset unelmat
ja mun suuren sukuni
vainajat.
Vain valituimmat sille jää,
kenen yö voi päivätkin himmentää:
Öin neuvospöydässä istuvat
mun kanssani isät kalpeat,
he ovat
sinistä vanhaa verta,
mun valtikkaani he kantoi kerta.

He ylpeitä
muistoja toistaa ja toistaa
ja viitoilla hopealiljat loistaa.
He hiljaa

istuu ja nyökyttää
ja haukotuksensa nielee salaa:
ei mennyt
kultainen aika palaa,
se mik' on jäänyt, se iäks jää.
He vaivoin vanhat halunsa peittää:
he kruununsa kivistä noppaa
heittää.
Lyö valkein sormin he neuvospöytään:
niin köykäiseksi tää
aika löytään!
Joku kaularöyhelö kahahtaa,
joku kuningas toiselle
kuiskuttaa,
kuin vastakeksityn leikinlaskun,
viissatavuotisen vanhan
kaskun.
He peruukkejansa hypistää
ja hymyää ja hymyää.
Jos vielä vainajat kuolla vois,
he ikävästä nääntyis pois.
Vain joskus minuun katsahtain
taas syttyvät silmät vainajain:
öin
neuvospöydässä kuninkaiden
olen nyt minä valtias Levantin maiden,

olen Jerusalemin ruhtinas,
olen Syyrian, Kypron kuningas
ja mun
valtikkaani kumartaa
koko Idän vanha ihmemaa.
Öin kuningas keskellä kuninkaiden,
öin yksinvaltias merten ja
maiden --
miten outona päivin vaeltaa,
ken kantaa yöllä valtikkaa,

miten koditon päivin päällä maan,
kell' on unessa kruunu
kuninkaan!
Minä isiltä kuningaskunnan sain,
en pilviä vain.
PIENI CHELOTTE
Kuu hopeaharsoon verhonnut on
koko kreivillisen kartanon,
kaikk'
käytävät, puut ja pensastot.
On sisällä kemut ja karkelot.
Mutta
hiljaa hiekalla puistikon,
käy kaunis pieni Chelotte.
»Kun tulis kohta Mauritz vain!» --
Yö henkii tuoksuja kuljettain.

Ulos kadrillin tahdit tulvehtii. --
»Sst! hiljaa! Tuolla ken kuljeksii?
0. Mon Dieu! miten olen ma peloissain! Jarl-herra ja sisar
Anne-Marie!»
»Nyt joutuin piiloon pensaan taa!
Täss' ei auta sormea liikuttaa.


Kuka moista ois siskosta uskonut!
Miten hellät ja rakkaat kuiskailut!

Tuo ääni muistutti suudelmaa --
kuu varmaan on kaikki
hullannut!»