Hiilivalkea

A free download from www.dertz.in

The Project Gutenberg EBook of Hiilivalkea, by V. A. Koskenniemi
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Hiilivalkea
Author: V. A. Koskenniemi
Release Date: December 19, 2006 [EBook #20140]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
0. START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
HIILIVALKEA ***
Produced by Tapio Riikonen
HIILIVALKEA
Kirj.
V. A. Koskenniemi
WSOY, Porvoo, 1913.
SISÄLLYS:
Sonetti sadun linnusta
Dionysos
Syyslilja
Ikarus
Iltapilviä

Orvokit lumessa
On kaikki syksyn tähdet syttyneet
Unta
Elegia
yölle
Mister Hartley
»Hiljainen amiraali»
Nuori David

Palokärki
Yötä kohti
Viimeinen Lusignan
Pieni Chelotte


Hämärän lauluja
Sonetti suomenkielestä
Merikoski
Maisteri
Pietari Särkilahden kiusaus
Kruunuja
Nuijamiesten marssi

Veljeshauta
Syysilta metsässä
Hiilivalkea
Maria
Rukous

Sibylla
Meri
Sonetti kellosta
SONETTI SADUN LINNUSTA
Niin monen äänen kaiku kuollut on
mun rinnassani öin ja päivin
pitkin.
Mut kuinka vuotten taakse painuisitkin,
et joudu konsanaan
sa unhohon.
Näin unta: kotipihan puistikon
ma kuljin kevätöistä tietä pitkin,
kun
äänes pimennosta pensaston
ma kuullessani hiljaa onnest' itkin.
Tän' yönä kotikoivut urvut saa
ja keväthärmä kiiltää nurmikolla
yön
auringossa hopein, helmivöin.
Oi tuhat vuotta tahdon unhoittaa
ja tuhat vuotta onnellinen olla
ja
kuulla laulua sen linnun öin!
DIONYSOS
Dionysos, jumala riemun,
sun satosi tuleentuu.
Kaikk'
kesän-muistoni vie mun
on tänään syksyn kuu.
Mik' on poissa, on
iäksi poissa,
miks eilistä surrakin!
Syysselkeiden aamujen koissa

ylös korjuujuhlihin!
Dionysos, jumala huuman,
on päiväs saapuneet.
Joka huulen
vilvotat kuuman,
joka silmästä pyyhit veet.
Tule unohdusta tuoden,

tule tanssien, seppelpäin,
tule leikkejä, lauluja luoden,
tule
soittain, sytyttäin!
Dionysos, jumala hurman,
kaikk' kesät katoo pois.
Elon viinin
kädestä surman

ken hetkeks viedä vois!
Ilosilmin ken astua tohti

syysöiden pimeihin!
Käsin täysin talvea kohti
ja täysin sydämin!

SYYSLILJA
Suo päivän mennä ja toisen tulla,
ei ole kiirettä mulla.
Minä salaisten unten saituri oon.
En herää ma kevään aurinkoon,
ja
suhinan suven päivien
kuin suihkeen sadun lintujen
minä uneni
lävitse kuulen vain.
Ja leikkejä tuulten lauhkeain
ja poutapilvien
karkelon
vain aavistanut mun sieluni on.
Mut tullessa ensi
syksy-yön
minä unteni lippaan auki lyön.
Kun katsovat tähdet
maailmaa,
mun uneni yöhön puhkeaa.
Minä herään syksyyn
härmäiseen
ja vuoden ensi kylmyyteen.
Ja edessä talven ja hallan ja
yön
minä uhraan mun sieluni salaisen työn.
En herää ma kevään
aurinkoon,
minä herään syksyn suuteloon.
Suo päivän mennä ja toisen tulla,
ei ole kiirettä mulla!
IKARUS
Ah, Ikarus sa oot, et enempää!
Sun allas ammottavat aavat syvät.

Kun siipiesi iskut heikentyvät,
sun nielee ensi aalto vaahtopää.
Et untes rantaa ikinä sa nää,
sun silmäs auringossa häikäistyvät.

Mut turhat ystäväin on neuvot hyvät,
kun kaikki veren kaiho
kiidättää.
Sa uskalikko unten ulappain,
sa tuudittama tuulien ja meren,
sun
tappiosi todistaja vain
on taivas, joka hautas tahdittaa.
Niin anna kantaa, kiidätellä veren!

Ah, Ikarus sa oot, et vähempää!
ILTAPILVIÄ
Mun uneni iltapilviä on,
punaviitta-urhoja kunniavahdissa

ylt'ympäri kuolevan auringon.
Surumarssin, mun kaipuuni soittaman
tahdissa
ne liehuvat lippunsa paareille tuo.
Elon ruhtinas viimeisen

loistonsa mahdissa
yli maidensa kuningas-katseen luo:
»Te unet, te
pilvi-urohot,
miss' olitte taiston ja voiman ajalla?
Nyt on laanneet
ilot ja taistelot.
Te tulette myöhään, kuoleman rajalla.
Yö nostaa
ikuista valtikkaa.»
Jo unet, jo pilvet sammukaa!
ORVOKIT LUMESSA
On kuollut koko kukkamaa,
mut silmämme ei unta saa.
Ja
kaihojemme siivet lyö,
vaikk' on jo talvi, on jo yö.
Kaikk' kevään
lapset syksy vei,
mut meitä ei, mut meitä ei.
Oi talven talvi, syksyn syys,
oi öiden äiti, iäisyys,
sa yksin meille
levon suot,
sa unen silmihimme tuot.
Me polvistumme lumehen

sun tuloasi vuottaen,
sa talven talvi, syksyn syys,
sa öiden yö, sa
iäisyys.
ON KAIKKI SYKSYN TÄHDET SYTTYNEET
On kaikki syksyn tähdet syttyneet.
Taas seison yksin kotitasangolla.

On kedot runsaan sadon kantaneet,
mut mun on autio ja tyhjä olla.
Ma yössä ajattelen itseksein:
niin monet kylvöt täällä tähkään ehti --

miss' on mun vuoteni, mun nuoruutein?
Ma olen syksyn irrallinen
lehti.
Maan multa, siemenenä uudestaan
sa minut ota povees versomahan,

sun kesääs kauniimpana kukkimaan,
sun syksyys kypsempänä
kuolemahan!
UNTA
Näin kerran unta -- siit' on kauan jo --
en tiedä mikä, hetken oikkuko

sen unen taas mun mieleheni toi.
Kuin onnenmuisto sielussa se soi.

Ma kuljin niinkuin mailla autuasten,
ja kukat elon, harvoin auenneet,

kaikk' oli ympärillein puhjenneet.
Ma niitä taitoin, painoin rintaa
vasten.
Ja joka kukkaselta povellain
ma yhden toivon täytetyksi
sain.
Ja käteni kun ylös ojensin,
niin taivaan tähtiä ma tapailin.
Ja
joka tähtöseltä totehen
yks kävi unikuva kaukainen.
Vain hetken
kaiho, toivon välähdys --
koht' oli rinnassani täyttymys.
Ei mitään
puuttunut mun onnestain --
ja kuitenkin ma vielä jotain hain.
Sen muistinko, ett' olin ihminen,
ett'en ma luotu ollut onnehen?
Ma kukan kalkin huulilleni vein,
join riemukylläiseksi sydämein,
ei
ollut taivas taivas, maa ei maa,
kaikk' oli autuasta unelmaa.
Mut
sentään, syvemmällä jossakin,
ma tunsin kuni janon kuitenkin.
Sen muistinko, ett' olin ihminen,
ett'en ma luotu ollut onnehen?
Niin kuulin lähteen äänen lähelläin.
Ma oudoin tuntein astuin sitä
päin.
Sen viimein löysin, taivuin puolehen
ja huulin janoisin join
vettä sen.
Ja ihme! Kukat kaikki kuihtuivat
ja tähdet sammui, kentät
ihanat,
kaikk' oli poissa -- mutta salaisin
myös tyyntyi sielun jano
jossakin.
Sen muistinko, ett' olin ihminen,
ett'en ma luotu ollut onnehen? --
Sa lähde tulit uumenista maan,
miss' ovat pimeys ja paine vaan,

maan kylmän veren huulilleni toit,
maan lapseks itsein tuntea sa soit.

Niin kadotessa kukkain, tähtien,
ma muistin, muistin: olin ihminen!
ELEGIA YÖLLE
Tähtien hiljaisuutta ja rauhaa, ah, olen juonut
kerran ma rinnoillas, lempeä äitini Yö,
tuntenut oon ohimoillani
Eetterin viileän leyhkän
helmassa Kaaoksen kerran ma luonasi sun.
Ihmisten maill' olen nyt ja

mun mieltäni ihmisen murhe,
ihmisen kaipaus kuin autius suur asustaa.
Turhist' aatoksista mun
pääni on raskahaks käynyt,
turhaan taivaltamaan jalkani on väsyneet.
Muistelematta mun
taakseni