Helsinkiin | Page 4

ja ylenkatsoi, halveksi ??rett?m?sti koko maailmaa. Silloin h?n oli ensi kerran juovuksissa ja aloitti samalla tupakanpolton. Er??n kumppaninsa kanssa he ostivat pullon punssia ja nousivat Kotkankallion paviljonkiin. Antti puhui er??st? suuresta surusta, joka h?nell? oli, ja lausui ulkomuistista s?keit? Runebergin runosta ?Svartsjukans n?tter:?
Hvems ?r den st?mma, som med ugglans l?ten till en f?rvirrad harmoni sig parar, beskrattande med ?terbrutna ljud din frid, din stillhet, dina vallmodofter? Det ?r den sorgsnes klagan, milda natt, det ar den olycksaliges f?rtviflan.
[Kelt' ??ni, huuhkajan mi huutoin kera k?y sopusointuun sekasortoiseen s?velin s?rkynein sun naurain rauhaas ja hiljaisuuttas, valmuntuoksujas? Se valitus on kurjan, lauha y?, oi, onnen-orvon on se ep?toivo.]
Toveri tarjosi pullon suuta ja lausui vuorostaan:
Pois huolemme kaikki jo poistukohon vain riemua varten t?? maailma on. Niin paljon, niin paljon on riemuja maan; ken hullu siis huolista huolisikaan?
Ken riemuita tahtoo, h?n joutukohon ja juokoon; jo pullomme puolillaan on. Jo hukkukoon huomenna taivas ja maa, kun siksi vain juoda ja riemuita saa.
Kyll' lienev?t kuivia Tuonelan maat, ja viini? turhaan ehk' etsi? saat; mut muistaa jos voinee: nyt ne muisna juo! Ja muistosi siell?kin riemuja luo.
Antti joi ja veti henkeens? savua, niin ett? rintaa kirveli. Mutta seuraavana p?iv?n? h?n oli sairas. ?iti oli varma siit?, ett? h?n oli vilustunut. Ja siit? l?htien piti Antin ruveta k?ytt?m??n villapaitaa.
Kes?ll? haihtui t?m? rakkaus, kun Antti sai pyssyn. Ja toista vuotta piti v?li?, ennenkuin uudelleen otti. Mutta silloin se ottikin ?totisesti ja vakavasti.?
Sill? Pekan sisar Alma oli totinen ja vakava. H?nen sinisiss? silmiss??n oli jotain ?idillist? kiiltoa ja h?nen koko olennossaan pehmoista, l?mmint? hellyytt?. H?nell? oli pitk?, vaalea palmikko, joka valui alapuolelle notkahtelevia vy?t?isi? ja taipui siell? niin miellytt?v?sti. H?neen rakastui Antti er??n? iltana, kun pidettiin puhdetta uunin hiiltyess? ja Alma soitteli salongissa. H?n soitteli pianoa ja lauloi samalla: ?Kultaisessa kartanossa el?? Ahti syv?ll? aalloissa.? Silloin tunne jo avasi silmi??n, mutta her?si vasta v?h?n j?lkeenp?in. Antti oli sisarineen Pekan luona, jolle Alma oli taloutta pit?m?ss?. Siell? oli lapsineen er?s nuori rouva. Kaikki tyt?t hellytteliv?t lasta syliss??n, mutta ei kukaan osannut niin kuin Alma. H?n kietoi voimakkaat py?re?t k?sivartensa lapsen ymp?ri ja syleili ja suuteli sit? niin varmasti ja taitavasti, kuin olisi itse ollut ?iti. Jos tuo olisi vaimoni ja tuo lapseni, ajatteli Antti, niin kuinka sanomattoman onnellinen voisin olla! Ja h?n p??tti lukea, tehd? ty?t? ja pian suorittaa tutkintonsa saadakseen sanoa h?nt? ?vaimokseen? muutamain vuosien per?st?. Ennen oli h?n haaveksinut outoja seikkailuja rakastetun olennon kanssa, oli ollut haaksirikossa ja joutunut halon varassa autiolle saarelle, jonka rotkoissa lep?si y?ns? sen naisen rinnalla, jonka oli saman halon p??ll? pelastanut. Mutta nyt h?n ihaili hiljaista kotiel?m??. H?n oli David Copperfield ja Alma oli Agnes.
H?n alkoi ottaa tunteja latinan kirjoituksessa Pekan luona, joka oli v?liaikainen opettaja lyseossa. Kun he olivat lopettaneet tuntinsa, tuli Alma tavallisesti aina kahvia tuoden ja istuutui toiselle puolen p?yt??. Heist? tuli hyv?t ?yst?v?t.? Antti jutteli Almalle kaikki asiansa ja kertoi varsinkin mielell??n edellisest? rakkaudestaan, mutta vakuutti aina samalla, ett? se oli ollutta ja mennytt?. Kun Almalta p??si herk?sti nauru tulemaan, oli Antin helppo olla sukkela. Usein saattoi tapahtua, ett? h?n kertoi saman asian muille, mutta heihin ei se tehnyt mit??n vaikutusta. Sent?hden oli Alma Antin mielest? ymm?rt?v?isempi ja viisaampi kaikkia muita. Ja se nauru, mimmoiset py?re?t kuopposet se kaivoi pehmoiseen, pulleahkoon poskeen!
Vaikka Antti olikin niin rakastunut, ei sit? kuitenkaan kukaan huomannut, ei Almakaan. Kun i?ll? oli v?li? kuusi vuotta, ei kukaan tullut ep?illeeksi. Mutta Antti oli jo siin? suhteessa muodostanut varman mielipiteen ja ajatteli itsen?isesti: ?Mit? muutamien vuosien ero i?ss? tekee ... monessa romaanissa joutuu vanhempi nainen nuoren miehen kanssa naimisiin, ja he voivat el?? onnellisesti kaiken ik?ns?.?
Ylioppilastutkinnon suoritettuaan, kun h?n palajaa kotiin valkoinen lakki p??ss?, oli h?nen aikomus ilmoittaa rakkautensa. Kev??ll? Helsinkiin l?htiess? oli jo tulla suusta tunnustuksen sana. L?hd?n edellisen? p?iv?n? oli h?n asettunut alakuloisena istumaan kiikkulaudalle. Alma tuli noutamaan sisaria jonnekin ulos ja kysyi kohta, mik? h?nt? vaivasi.
--En min? sano...
--Mikset sano?
--En voi sanoa milloinkaan.
--Etk? milloinkaan?
--Ehk? milloinkaan, mutta en nyt. Laivarannassa l?htiess??n ensi kerran Helsinkiin sai h?n Almalta ruusun rintaansa, ja Helsingiss? oli Alma h?nen ajatuksiensa perustus ja pohja. Se s?ilytti h?nt? p??kaupungin viettelyksist?, joiden avatusta sylist? h?n pudistuksella vetihe pois. Sen pit?? olla puhdas nuorukainen, jonka h?n Almalle tarjoo... Mutta mahtaa se kaupunki k?yd? ihmeisiins?, kun kuulee h?nen kihlauksensa. Sit?kin h?n mietti, olisivatko he kauan salakihloissa vai julkaisisivatko kohta. Kihlakortteja oli h?n n?hnyt mielest??n eritt?in sievi? kirjakaupan ikkunassa Helsingiss?. Somimmat olivat sellaiset, miss? kyyhkynen kuletti suussaan kahta sormusta, joista toiseen oli piirretty ?Alma?, toiseen ?Antti.? Ka niin, heid?n nimens?h?n alkavat samoilla kirjaimilla!
Kes?ll? oltiin is?n maatilalla, ja Almakin oli kutsuttu sinne. Er??n? iltana elokuussa, v?h?? ennen Alman l?ht??, olivat he soutelemassa Alman kanssa. ?Nyt jos koskaan?! p??tti Antti. H?n seisautti aironsa, tuijotti synk?sti veteen, mutta sitten h?n taas alkoi soutaa ja souti raivoisasti. H?nen t?ytyi se sanoa nyt! Mutta ei h?n uskaltanut aloittaa. Eik? tiennyt, miten aloittaisi. Silloin Alma k??nsi rantaa kohti. Antti pyysi, ett? soudeltaisiin viel?, kun oli