Helsinkiin | Page 6

saisi osalliseksi iloonsa. Toisessa paikassa puoleksi loikoi
tyhjennetyn kahvikupin ääressä eräs hienosti puettu herrasmies, jolla
oli kultasankaiset silmälasit päässä ja joka ei näkynyt olevan ketään
huomaavinaan. Kun Antti astui sisään, teki herrasmies liikkeen
niskallaan ja sihautti huulillaan bufettineidin luokseen, jolta tilasi
sikarin. Antti tuli panneeksi erityisen huomion tähän, jota ei ollut ennen
nähnyt.
Antti kun oli ripustanut palttoonsa naulaan--naula oli messingistä,
kahdella ruuvilla istutettu kiiltäväksi maalattuun seinään, ja vastapäätä

oli peili--vältti hän katsoa Pekkaan ja tervehti hyvin kylmästi vanhoja
naisia, vaikka nämä olivat hyviä tuttuja hänen kotonaan. Mutta nuo
kaksi vanhaa neitoa hyökkäsivät heti häneltä kysymään, eikö hänen
ollut ikävä kotoa lähteä ... lähteä kotoa pois suureen maailmaan.
Antti antoi syrjäsittäin vastauksen, ettei hän juuri tiennyt, mitä hän niin
erittäin ikävöisi.
--Eihän Antti toki tarkoita, mitä Antti sanoo. Antti ei tahdo sanoa,
kuinka ikävä Antin on lähteä omiensa luota vierasten ihmisten seuraan.
Onko Antilla ollenkaan sukulaisia Helsingissä?
--Ei ole sukulaisia.
--Eikö? Olisi paljon hauskempi Antille, jos olisi joku perhe Helsingissä,
jonka luo voisi mennä.--Antin äidillä näytti olevan niin kovin vaikea
erota Antista.
Siihen ei Antti katsonut tarpeelliseksi enää vastata. Hän alkoi niin
huolettomasti kuin suinkin kävellä edestakaisin lattiaa pitkin. Otsa oli
hänellä rypyssä ja toinen käsi housuntaskussa, toinen sivelemässä
viiksien alkuja. Hän tunsi miellyttävän tunteen siitä, että oli hyvin ja
huolellisesti puettu. Kengät oli teetetty teräväkärkiset ja matalakantaiset,
niinkuin tiedettiin muodin olevan, ja hyvästi kiilloitetut. Housut olivat
vaaleasta kankaasta ja takki musta ja pitkä niinkuin englantilaisella
gentlemannilla. Käänteissä heilahtelivat helmat sääriä vasten niinkuin
vanhalla herralla; Antti tunsi sen selvästi polvissaan. Peilissä, johon
hän aina ohimennen katsahti, huomasi hän olevansa ajattelevan ja
miettivän näköinen mies. Hänestä näytti, että kaikki häntä salaa
tarkastelivat, myöskin neitoset. Sitä ei tosin voinut huomata, että he
häntä suorastaan katselivat, mutta hän tiesi kyllä entisestään, että
vaikka nuoret neitoset eivät olisikaan katsovinaan, he kyllä sentään
huomaavat nuoria miehiä. Mutta vaikka hän tiesi näin olevansa
kaikkien huomion esineenä--keskipisteenäkin olisi voinut sanoa--ei hän
joutunut ollenkaan hämilleen. Noin kävellessä muistui hänelle vain
mieleen, mitä sisaret olivat hänestä sanoneet, kun hän kerran katseli
itseään heidän toalettipeiliinsä.--»On se kaunis poika tuo meidän Antti»,
olivat he sanoneet. Siihen oli äiti toisesta huoneesta lempeästi
torunut:--»Sanokaahan sille semmoista, on se jo kylläksi itserakas
ilmankin.»--No, mutta vähätpä nyt siitä. Miksi ne eivät jouduta
aamiaista, että saisi syödä?... Nälkäinen kuin susi! Oli niin aikamiehen,
vanhan herran tapaista sanoa: »nälkäinen kuin susi.»

--Onko aamuruoka kohta valmis? kysyi hän bufettineidiltä.
--Neljännestunnin kuluttua, vastasi tämä.
Pekka tuli puoliääneensä kysymään, syökö Antti laivasta?
--Miksen söisi! vastasi Antti tahtoen näyttää kummastuneelta.
--Minä vain ajattelin, että kun meillä on omaa evästä...
--Minä syön mieluummin laivasta.
Antti söi siis laivasta ja otti ruvetessaan ryypynkin, jota kapteeni tarjosi.
He kilistivätkin toistensa kanssa.
Kotona oli häntä ryypystä varoitettu, ja Pekka oli kuvannut sen
terveydelle vahingolliseksi. Oli hänellä kirjojakin, joissa sitä todistettiin
tieteellisesti. Äiti ja sisaret olivat yhtä mieltä Pekan kanssa. Mutta kun
isä otti ryypyn, niin otti Anttikin. Hänen täytyi sitä paitsi itse tulla
vakuutetuksi kaikista asioista. Kokea, kokea ... ihmisen täytyy kokea.
Olutta hän tilasi myöskin. Kun kapteeni pyysi puoli pulloa, niin kutsui
hänkin suun sihauksella luokseen poistuvaa neitiä ja pyysi saada,
ruotsinkielellä hänkin: »En half öl.» Joka kerta kun hän sitten kallisti
lasin huulilleen ja joi, katseli hän sen kuvetta pitkin niitä kahta nuorta
neitosta, jotka istuivat vastapäätä häntä seinän puolella. Vaikka eivät ne
hänen mielestään juuri katsomista ansainneet. Rumanlaisia, jotenkin
vähäpätöisiä. Bufettineiti tuossa oli monta vertaa somempi. Se ei
kuitenkaan estänyt häntä olemasta neitosille kohtelias. Hän tarjosi
heille, mitä he eivät ylettäneet ottamaan, ja sanoi joka kerta: »varsså
go'» Siihen neitoset yhtä monta kertaa vastasivat: »tackar», johon Antti
vielä hiukan huolettomasti lisäsi: »ja' ber.»
Mietti Antti heille jotain muutakin sanoakseen, mutta ei voinut keksiä,
millä aloittaisi. Sen sijaan onnistui hänen ottaa osaa kapteenien
keskusteluun. He puhuivat ruotsia, jota maakauppiaat tietysti eivät
pystyneet puhumaan. Kapteeni kertoi salakuljetusjuttuja entisiltä
purjehdusretkiltään merellä. Antilla oli myöskin muuan semmoinen
juttu, vanha ja kauan kulkemassa ollut. Hän kertoi sen, ja vaikka
kapteenit tietysti olivat kuulleet sen monta kertaa ennen, nauroivat he
kuitenkin hiukan. Antti tunsi siitä itsensä ylpeäksi ja samalla miltei
heltyvänsä. Ja sitä seurasi tunne miehen ryhdistä koko ruumiissa. Oli
niinkuin ei hänen ja kapteenien välillä olisi ollut mitään eroa arvossa ja
iässä. He olivat yhdenvertaisia. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut
itseään näin vakaaksi ja varmaksi. Mutta, sanoi hän itselleen, näinhän
se vasta ihmisen oikea alkuperäinen luonto ja itsenäisyys tunkeekin

esille, ja näinhän ihminen pääsee kehittymään, kun hän saa olla ja
liikkua vapaissa oloissa.
Kun noustiin pöydästä, tuli Pekka sisään ja pyysi lasin maitoa. Se oli
Antin mielestä tavattoman moukkamaista. Syödä ensin omia eväitään
kannella ja sitten tulla hampaitaan kaivellen juomaan maitoa salongista.
--Tuokaa minulle hyvä sikari, sanoi se hienosti puettu, kultasankaisia
silmälaseja kantava herrasmies. Hän ei ollut aamiaista syödessään
ottanut osaa herrojen keskusteluun. Näytti siltä, kuin olisi hän
halveksinut koko seuraa, siitä päättäen, että hän silloin tällöin veti
toisen suupielensä ivalliseen kureeseen. Se hiukan häiritsi Anttia. Hän
kyllä osasi