Helsinkiin | Page 5

vai julkaisisivatko
kohta. Kihlakortteja oli hän nähnyt mielestään erittäin sieviä
kirjakaupan ikkunassa Helsingissä. Somimmat olivat sellaiset, missä
kyyhkynen kuletti suussaan kahta sormusta, joista toiseen oli piirretty
»Alma», toiseen »Antti.» Ka niin, heidän nimensähän alkavat samoilla
kirjaimilla!
Kesällä oltiin isän maatilalla, ja Almakin oli kutsuttu sinne. Eräänä
iltana elokuussa, vähää ennen Alman lähtöä, olivat he soutelemassa
Alman kanssa. »Nyt jos koskaan»! päätti Antti. Hän seisautti aironsa,
tuijotti synkästi veteen, mutta sitten hän taas alkoi soutaa ja souti
raivoisasti. Hänen täytyi se sanoa nyt! Mutta ei hän uskaltanut aloittaa.
Eikä tiennyt, miten aloittaisi. Silloin Alma käänsi rantaa kohti. Antti
pyysi, että soudeltaisiin vielä, kun oli niin kaunista.
--Mitä varten?
--Soudellaan nyt, minä pyydän.
Kun Alma suostui, niin tunsi Antti, että nyt se oli ratkaistu, että nyt hän
heittäytyi ummessa silmin kohtalonsa varaan. Samassa hän keksi, mistä
aloittaisi.
--Muistatko, Alma, sitä, kun minä keväällä puhuin asiasta, jota en
milloinkaan ilmoittaisi?
--Mutta lupasithan sinä joskus sanoa.
--Taisin luvata.
--Etkö nyt voi sanoa?
--Tahdotkos sinä sen kuulla?
--Niin no, sano nyt vain.
--Se on sitä, että minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta
ihmistä koko maailmassa...
Antti oli miettinyt ihan toisella lailla sanoakseen tämän asian. Ei näin
typerästi ja värittömästi. Nyt se meni hänestä kuin littuun koko asia.
Alma oli vaiti. Hän katsoi sivulleen, pitkin melan vartta, jonka kärki
piirteli vettä. Vei sen sitten taaksepäin ja alkoi kääntää venettä rantaan.
--Kuinka sinä voit Antti noin tehdä? Ole hyvä ja päästä minut maalle.
Vene rasahti rantahiedalle. Kun Alma nousi maihin, tarjosi Antti
kätensä häntä auttaakseen. Mutta Alma ei ottanut sitä vastaan.

--Etkö vastaa mitään, Alma?
--Sinä olet vielä liian nuori ja kokematon, Antti. Kyllä sinä vielä löydät
sen, joka sinulle sopii. Minä en voi olla sinulle muuta kuin vanhempi
sisar.
Hän nousi edeltäpäin pihaan, ja Antti jäi jälempänä tulemaan. Kuin
unessa veti hän veneen maihin, kalkutti tapin auki ja kuuli veden siitä
puskevan ulos.
Ei siis siitäkään tullut sitä käännekohtaa, jota hän oli toivonut.
Mutta nyt se oli tullut!
Kuopion valkoinen kirkko kaukeni kaukenemistaan. Laiva kääntyi
niemen taa, ja kirkko katosi kokonaan. Puijo vain vielä köyristi
selkäänsä muun metsän yli.
Antti käveli vinhakasti edestakaisin kantta pitkin ja käännähteli tiukasti.
Oli kuin olisi joka käänteessä joku palanen entistä elämää hänestä
karissut pois. Mitäpä hän niistä enää muistelee! Mennyt on mennyttä,
eikä tässä ole se poika, joka suree! Ja hän hujautti kädellään ja
ikäänkuin nakkasi menneisyyttä menemään taaksepäin.
Hänet valtasi voimakas tunne vapautta ja riippumattomuutta. Hyvästä
mielestä oli herahtaa vesi silmään. Alma oli sanonut hänelle: »Sinä olet
vielä nuori ja kokematon ... ja kyllä sinä vielä löydät sen, joka sinulle
sopii.» Mutta hän tahtoo näyttää, ettei hän ole nuori eikä kokematon.
Hän on jo mies. Hän suorittaa uhalla tutkintonsa ainoastaan sen vuoksi,
että Alma näkisi, mikä mies hän on. Äkkiä saa hän viran
lääninhallituksessa ja kohoaa sieltä kruununvoudiksi. Mutta vaikka
hänestä tulee varakas mies ja hänellä on pankissakin rahoja, ei hän
mene naimisiin. Alma saa nähdä, että hänen tunteensa olivat syvät ja
todelliset. Ei häntä kuitenkaan kukaan saa nähdä alakuloisena ja
kärsivänä. Kaikissa seuroissa hän esiintyy hienona Helsingin herrana,
hansikkaissa ja litistettävässä knallissa. Mutta ei tanssi kenenkään
kanssa; istuu ja puhuttelee ainoastaan rouvia Suomalaisessa Seurassa ja
silloin tällöin silmäilee pince-nez'nsä läpi jotakuta tanssivaa neitosta.
Hän oli ihan varma siitä, että näin hän tekee. Ja hänestä alkoi tuntua,
että hän jo nyt on semmoinen hieno herra. Ja mitäs! Onhan hänellä jo
täysi vapaus olla ja elää, niinkuin itse tahtoo. Ei ole mikään estämässä
mistään. Saa kehittyä vapaasti ja itsenäisesti. Ei sitä sellaisessa kodin
saarroksessa voikaan kehittyä itsenäiseksi mieheksi.
Tästä hän tuli yht'äkkiä selville laskeutuessaan kannelta alas

ruokasalonkiin. Se oli hänen mielestään uusi itsenäinen ajatus, ja sitä
seurasi kohta paikalla toinen: kihloissa oleminen olisi ollut hänelle
esteeksi. Nämä molemmat itsenäiset ajatukset antoivat hänelle sisällistä
tyydytystä ja varmuutta, niinkuin aina, kun keksii jotain uutta ja
alkuperäistä.
Ruokasalin ovea avatessaan hän siis rypisti hiukkasen otsaansa, veti
ilmaa keuhkoihinsa, niin että rinta kohosi korkealle, ja puhalsi sen
sieltä sieraimiensa kautta takaisin kuuluvalla tohinalla.

III.
Useimmat matkustajista olivat jo kokoontuneet aamiaista odottamaan.
Ja Anttikin oli nyt sellainen oikea matkustaja, joka odotti aamiaista.
Siellä oli kaikenlaista väkeä. Isomahaisia maakauppiaita, suurissa
korkeissa kalosseissa, matkalla Pietariin; Antti loi heihin
ylenkatseellisen silmäyksen, sillä isä oli aina sanonut, että ne ovat niitä
viho viimeisiä ihmisiä jotka säälimättä nylkevät kansaa ja pyrkivät
elämään niinkuin säätyhenkilöt. Oli siellä pari vanhaa neitostakin,
tukevasti vaatetetuita ja puolihansikkailla varustettuja, niin että vain
sormet näkyivät, pitkät elottomat ja verettömät sormet. Ne joivat
kahvia laivasta, mutta evästä heillä oli itsellään. Juodessaan he
sopottivat keskenään ja arvostelivat, silmäyksistä päättäen
epäedullisesti, kahta nuorta neitiä, jotka istuivat toisessa päässä
salonkia. Sillä neidit naureskelivat erään vanhemman herran
kanssa--nähtävästi joku merikapteeni--, joka oli asettunut laivatuolille
vastapäätä heitä ja haasteli heille kaikenlaista, vaikkei ollut esitettykään;
minkä vanhat neitoset hyvin kyllä tiesivät. Lähellä vanhoja neitoja istui
Pekka ja tutki ilmoituskalenterin sukkeluuksia. Hän rakasti tavattomasti
sukkeluuksia ja naurahti niille tuon tuostakin hakien silmillään jotakuta,
jonka