Helsinkiin | Page 4

osanneet muuta kuin juoruta ja panetella.
Käyköön, miten käykin, päätti Antti yksinäisillä kävelyillään
kuutamoisina öinä, kun valo loisti hänen ikkunastaan. Kun minä pääsen
kuudennelle luokalle, niin minä kosin. Minä olen silloin kuudentoista
vanha, ja hän täyttää yhdeksäntoista. Kolmen vuoden päästä ylioppilas,
se on 19 ja 22. Silloin julkaisemme kihlauksemme. Neljän vuoden
kuluttua maisteri, se on 23 ja 26 vuotta. Ei hän silloin ole liian vanha
minulle.
Mutta ennenkuin Antti ennätti kosia, kosi maisteri tutkintoluvalla, sai
tytön ja vei hänet vanhempainsa luokse maalle. Antti kulki muutaman
päivän hattu takaraivolla ja ylenkatsoi, halveksi äärettömästi koko
maailmaa. Silloin hän oli ensi kerran juovuksissa ja aloitti samalla
tupakanpolton. Erään kumppaninsa kanssa he ostivat pullon punssia ja
nousivat Kotkankallion paviljonkiin. Antti puhui eräästä suuresta
surusta, joka hänellä oli, ja lausui ulkomuistista säkeitä Runebergin
runosta »Svartsjukans nätter:»

Hvems är den stämma, som med ugglans låten till en förvirrad harmoni
sig parar, beskrattande med återbrutna ljud din frid, din stillhet, dina
vallmodofter? Det är den sorgsnes klagan, milda natt, det ar den
olycksaliges förtviflan.
[Kelt' ääni, huuhkajan mi huutoin kera käy sopusointuun sekasortoiseen
sävelin särkynein sun naurain rauhaas ja hiljaisuuttas, valmuntuoksujas?
Se valitus on kurjan, lauha yö, oi, onnen-orvon on se epätoivo.]
Toveri tarjosi pullon suuta ja lausui vuorostaan:
Pois huolemme kaikki jo poistukohon vain riemua varten tää maailma
on. Niin paljon, niin paljon on riemuja maan; ken hullu siis huolista
huolisikaan?
Ken riemuita tahtoo, hän joutukohon ja juokoon; jo pullomme
puolillaan on. Jo hukkukoon huomenna taivas ja maa, kun siksi vain
juoda ja riemuita saa.
Kyll' lienevät kuivia Tuonelan maat, ja viiniä turhaan ehk' etsiä saat;
mut muistaa jos voinee: nyt ne muisna juo! Ja muistosi sielläkin
riemuja luo.
Antti joi ja veti henkeensä savua, niin että rintaa kirveli. Mutta
seuraavana päivänä hän oli sairas. Äiti oli varma siitä, että hän oli
vilustunut. Ja siitä lähtien piti Antin ruveta käyttämään villapaitaa.
Kesällä haihtui tämä rakkaus, kun Antti sai pyssyn. Ja toista vuotta piti
väliä, ennenkuin uudelleen otti. Mutta silloin se ottikin »totisesti ja
vakavasti.»
Sillä Pekan sisar Alma oli totinen ja vakava. Hänen sinisissä silmissään
oli jotain äidillistä kiiltoa ja hänen koko olennossaan pehmoista,
lämmintä hellyyttä. Hänellä oli pitkä, vaalea palmikko, joka valui
alapuolelle notkahtelevia vyötäisiä ja taipui siellä niin miellyttävästi.
Häneen rakastui Antti eräänä iltana, kun pidettiin puhdetta uunin
hiiltyessä ja Alma soitteli salongissa. Hän soitteli pianoa ja lauloi
samalla: »Kultaisessa kartanossa elää Ahti syvällä aalloissa.» Silloin
tunne jo avasi silmiään, mutta heräsi vasta vähän jälkeenpäin. Antti oli
sisarineen Pekan luona, jolle Alma oli taloutta pitämässä. Siellä oli
lapsineen eräs nuori rouva. Kaikki tytöt hellyttelivät lasta sylissään,
mutta ei kukaan osannut niin kuin Alma. Hän kietoi voimakkaat
pyöreät käsivartensa lapsen ympäri ja syleili ja suuteli sitä niin varmasti
ja taitavasti, kuin olisi itse ollut äiti. Jos tuo olisi vaimoni ja tuo lapseni,
ajatteli Antti, niin kuinka sanomattoman onnellinen voisin olla! Ja hän

päätti lukea, tehdä työtä ja pian suorittaa tutkintonsa saadakseen sanoa
häntä »vaimokseen» muutamain vuosien perästä. Ennen oli hän
haaveksinut outoja seikkailuja rakastetun olennon kanssa, oli ollut
haaksirikossa ja joutunut halon varassa autiolle saarelle, jonka rotkoissa
lepäsi yönsä sen naisen rinnalla, jonka oli saman halon päällä
pelastanut. Mutta nyt hän ihaili hiljaista kotielämää. Hän oli David
Copperfield ja Alma oli Agnes.
Hän alkoi ottaa tunteja latinan kirjoituksessa Pekan luona, joka oli
väliaikainen opettaja lyseossa. Kun he olivat lopettaneet tuntinsa, tuli
Alma tavallisesti aina kahvia tuoden ja istuutui toiselle puolen pöytää.
Heistä tuli hyvät »ystävät.» Antti jutteli Almalle kaikki asiansa ja kertoi
varsinkin mielellään edellisestä rakkaudestaan, mutta vakuutti aina
samalla, että se oli ollutta ja mennyttä. Kun Almalta pääsi herkästi
nauru tulemaan, oli Antin helppo olla sukkela. Usein saattoi tapahtua,
että hän kertoi saman asian muille, mutta heihin ei se tehnyt mitään
vaikutusta. Sentähden oli Alma Antin mielestä ymmärtäväisempi ja
viisaampi kaikkia muita. Ja se nauru, mimmoiset pyöreät kuopposet se
kaivoi pehmoiseen, pulleahkoon poskeen!
Vaikka Antti olikin niin rakastunut, ei sitä kuitenkaan kukaan
huomannut, ei Almakaan. Kun iällä oli väliä kuusi vuotta, ei kukaan
tullut epäilleeksi. Mutta Antti oli jo siinä suhteessa muodostanut
varman mielipiteen ja ajatteli itsenäisesti: »Mitä muutamien vuosien
ero iässä tekee ... monessa romaanissa joutuu vanhempi nainen nuoren
miehen kanssa naimisiin, ja he voivat elää onnellisesti kaiken ikänsä.»
Ylioppilastutkinnon suoritettuaan, kun hän palajaa kotiin valkoinen
lakki päässä, oli hänen aikomus ilmoittaa rakkautensa. Keväällä
Helsinkiin lähtiessä oli jo tulla suusta tunnustuksen sana. Lähdön
edellisenä päivänä oli hän asettunut alakuloisena istumaan
kiikkulaudalle. Alma tuli noutamaan sisaria jonnekin ulos ja kysyi
kohta, mikä häntä vaivasi.
--En minä sano...
--Mikset sano?
--En voi sanoa milloinkaan.
--Etkö milloinkaan?
--Ehkä milloinkaan, mutta en nyt. Laivarannassa lähtiessään ensi kerran
Helsinkiin sai hän Almalta ruusun rintaansa, ja Helsingissä oli Alma
hänen ajatuksiensa perustus ja pohja. Se säilytti häntä pääkaupungin

viettelyksistä, joiden avatusta sylistä hän pudistuksella vetihe pois. Sen
pitää olla puhdas nuorukainen, jonka hän Almalle tarjoo... Mutta
mahtaa se kaupunki käydä ihmeisiinsä, kun kuulee hänen kihlauksensa.
Sitäkin hän mietti, olisivatko he kauan salakihloissa