Hellmannin herra; Esimerkin vuoksi; Maailman murjoma | Page 7

moneen kertaan, mutta herra ei häntä
päästänyt.
--Minnekä sinulla on semmoinen kiire ... ei sinulla ole minnekään
kiirettä ... odotahan nyt, elähän mene! Istu siihen tuolille!
--Eiköhän teidän sittenkin olisi parasta mennä sovinnoille.
--Kyllä se on se parasta, se se on parasta! Mene, Pulkkinen, ja käske
valjastamaan! Sano, että heti valjastavat! Voi tätä onnettomuuden
kohtausta!
Kaikki talonväki kummasteli herran siivoa lähtöä, piika kaikista eniten.
Ei minkäänlaista komentelua, ei huutoa, eikä haukkumisia, niinkuin
aina ennen. Niin liikkui ja köpästeli herra kuin vanha ukko, ja reen
perään istuessaan hän yhkäisi kuin sairas.
--Annahan ohjakset tänne, sanoi hän surkealla, miltei nöyrällä äänellä
rengilleen, ja käski hitaasti hevostaan.
--Niinpä se nyt oli kuin uitettu koira, tuumasi renki Pulkkiselle
katsellessaan isäntänsä lähtöä.
Mutta herra ajoi tietä myöten ja oli mielestään onnettomin ihminen
maailmassa. Hän oli vihattu ja vainottu. Kaikki olivat liitossa häntä
vastaan. Kun yhdet alkavat hänen kanssaan käräjätä käydä, niin muut
perästä. Saa niitä aina syitä miehen päälle, kun niitä vain hakemaan
rupeaa. Ei niin hyvää miestä, jota ei syyhyn saa, kun käyttää juonia ja
advokaatteja...
Hän oli laskeutunut jäälle, jossa alkoi käydä kipakka tuuli, samalla kuin
piiskasi jäiden sekaista lumiräntää alas taivaalta vasten kasvoja ja
korvanlehtiä. Sivulta päin kävi tuuli ja jäähdytti ensin oikean olkapään
ja koko kyljen, siitä tunki läpi vasempaan puoleen ja vähitellen koko

ruumiiseen.
Räntä kasteli kauluksen ja valoi siitä märkyyttä alas kaulalle ja poveen.
Värisytti ja puistatti, niinkuin olisi tahtonut karistaa nivelet erilleen
toisistaan.
Paha omatunto käytti hyväkseen turvattoman makuista mielialaa ja
alkoi kumeasti kolkutella sieltä täältä, niinkuin olisi sillan alta pyrkinyt
ylös tulemaan. Vähitellen sai se siinä longistetuksi elämän muutamista
pahoista paikoista suurille raoille. Niistä irvisti hampaitaan moni teko,
joka oli kauan aikaa ollut piiloon painettuna ja viimein kokonaan
mielestä unohtunut. Tuskastuen yritti hän väkisin kiristää raot kiinni,
mutta kuta enemmän hän sitä koetti, sitä enemmän repesivät ne
toisistaan hajalleen. Silloin koetti hän olla huomaamatta eikä ollut
mitään näkevinään. Kyllä hän tiesi, että häntä joku tahtoi peloitella.
Vaan ei se hänestä sillä lailla liiaksi hyötyisi!
Uhka ei kuitenkaan auttanut, eivätkä pahat paikat ottaneet
sulkeutuakseen. Silloin sai arkuus vallan ja pani sielun vapisemaan sitä
mukaa kuin vilu tuli tuntuvammaksi ja kuta kipeämmin jäärakeet
kasvoja ruoskivat. Ihan tuntuvin kourin kiristi mieltä se ajatus, että
kostaja on kimppuun käynyt ja että se se on kaikki näin laittanut. Se,
eikä muu mikään, hänen silmänsä sokaisi ja pani hänet haukkumaan
siellä pitäjäntuvalla, antaakseen siten vihamiehille vallan. Se on viekas
ja taitava, kamppaa jalallaan ja kaataa silloin juuri, kun ei arvaa
vähääkään varoa.
Vaistomaisesti alkoi hänen mielensä siinä haparoida jotain asetta, jolla
voisi torjua kostajata luotaan ja jonka avulla saattaisi itseään
puolustella. Kauan etsitti, ennenkuin löytyi, mutta viimein johtui
mieleen kuitenkin semmoinen hyvä teko, joka aseeksi kelpasi. Ja
pitämällä piti hän edessään ja käänteli joka taholle ja riiputteli ja
heilutteli kuin linnun pelättiä sitä, minkä oli saanut käsiinsä. Vanha
kerjäläisvaimo se oli, hän oli sen kerran tällä samalla selällä ajaessaan
tavannut ja ottanut paleltumasta rekeensä. Lapsensa kanssa oli vaimo
umpea tietä paarustellut ja siihen olisivat paleltuneet kohta, ellei hän
olisi heitä auttanut, rekensä perään pannut ja nahkasilla peittänyt. Itse
oli vielä kuskille istunut, vaikka oli kova pakkanen ja kipakka viima.
Sillä lailla oli kotiinsa ajanut, ja siellä oli vaimo saanut syödä ja
sairastaa toista viikkoa, ja lapselle oli välistä annettu vehnästäkin
niinkuin myöskin vaimolle itselleen kahvia. Eikä vaimo lapsineen ollut

edes oman pitäjän kerjäläisiä; jostakin oli kaukaa Pohjanmaalta, ja hän
tiesi kertoa kaikenlaista herran kotipuolesta. Hyvä hän oli ollut
hierojakin ja hieronut olikin herraa ja koko talonväkeä. Mutta hyvä työ
pysyi hyvänä työnä kuitenkin, sillä olisi niitä hierojia ollut omassakin
aluskunnassa.
Tätä muistellessa kohentui mieli, ja irvallaan olevat raot näyttivät
vetäytyvän kiinnemmäksi. Samassa oli jäämatkakin loppunut. Hevonen,
joka oli tähän asti hiljaa umpiteitä kulkea kituuttanut, kiskaisi yht'äkkiä
reen nelissä rantatörmälle, kello kilahti kiihkeästi aisassa, ja painavat
ajatukset haihtuivat seurasta.
--Hevonen! huusi hän ja sujahdutti sitä suitsillaan parempaan vauhtiin.
Mitä hulluja hän tässä syntejään hautoo! Ei hän ole sen pahempi kuin
muutkaan!
Ja kun herra läheni kapteenin taloa ja ajaa karahutti pihaan, olivat
kaikki äskeiset raot painuneet visusti toisiinsa, niin että omantunnon
päällys oli kuin hyvästi kiinni juotettu silta. Ei rakoja näkynyt eikä
rakojen juotoksiakaan. Kaikki oli yhtä sileää levyä.

IV.
Kapteenin luo oli tullut vallesmanni vieraaksi vähää ennen kuin
Hellmanni ajoi pihaan.
--Siinä susi, jossa ... tuossa hän nyt on! huudahtivat molemmat, kun
näkivät Hellmannin kartanolle ajavan.
--Hän tulee sovinnoille ... me siis teemme, niinkuin tässä puhuttiin...
Siitä tulee hyvä juttu!
Se mahtoi olla jotain hauskaa, koska kumpainenkin salaperäisesti
nauroi sisäänpäin.
--Tst! Hän on jo porstuassa! Pidä hyvä miini ... minä kuuntelen täältä
koko ajan...
Parahiksi ehti vallesmanni pujahtaa toiseen huoneeseen, kun Hellmanni
astui sisään.
Jotenkin rehevästi hän tuli ovesta ja heitti hattunsa ja rukkasensa
tuolille.
--Hyvä päivä! sanoi hän yhtä leveästi kuin hänen tapansa oli.
Kapteeni oli kiireesti istuutunut pöytänsä ääreen, sukaissut silmälasit
nenälleen ja oli nyt jotain lukevinaan. Hän näkyi kyllä vieraan tulon