Helkavirsiä I-II | Page 8

katsomahan,
äänen viuhutti vihaisen,
tuutusessa
tuutimahan,
kova kuin kivestä kätkyt,
minkä neuvoi, neulapuisen

otti kankaalta karahkan,
minkä lämmitti, lähetti
paitasilla
pakkasehen.
Kasvoi tuosta kansa kumma,
vääräsäärinen sukesi,
suku lynkkä,
heimo länkkä,
kiero-silmä, kitku-sielu,
pahan-suopa suuremmille,

pilkan-suopa pienemmille,
kansa naapurikateinen,
rampa, raaka,
synkkä synty,
ilman ihmisten iloa,
vailla auringon valoa,
tytöt
tynnyrin pituiset,
poiat nahturin näköiset,
kaikki kuin katajapehkot,

äyskiväiset, räyskiväiset.
Minkä helkkyi heimon kannel,
sen helkkyi suruja heimon,
minkä
kynti kansan aatra,
kynti käärmehen-kähyjä,
minkä kaikui naisten
nauru,
senp' on soi sopen himoja,
min iski urosten miekka,
sen
teki salatihuja.
Murahtivat muukalaiset,
kansat outojen ovien:
"Herja on heimo
tuntureilla,
suku kehno suonperillä!
Orjaksi omansa, kellä
mieltä
ei vapahan miehen!"
Löivät maahan maan-katalan.
Saivat orjan saamattoman,
viekkahan, salavihaisen,
väkänuolta
vääntäväisen.
Tuop' oli yksi kansan kukka,
miesten lempi, naisten hempi,
Suomen
honkien humina,

Sotavalta, sorja poika.
Ja oli yksi pieni piika,

lemmen lehti, tammen terhi,
syntynyt sydänkesällä,
kesäpuussa
keinuteltu.

Ja se virkkoi Suomen suurin:
"Maille muille lähtekäämme
luota
äidin äksymielen,
isän ilkeän tyköä;
tääll' ei konsa kaunis kartu,

vartu ei vapaus mielen,
synny aateluus sydämen,
pään ei täyty
päiväntähti!"
Vastasi kave Kalevan:
"Mennen, mennen mieluhummin
maille
muille muuraimeksi
kuin jäänen kotipolulle,
kotimaalle
maatumahan,
kotisoille sortumahan,
kotikaunat kantamahan,

kotijuorut juoksemahan!"
Vetivät purjehen punaisen,
matkasivat maille muille,
armahammille
ahoille,
päivänrinteille rikasten.
Ja se Suomen sulho suuri
ja kave Kalevan kaunis
liittivät käden
kätehen
veräjillä vierahilla,
suetaksensa sukua,
isompata itseänsä,

rohkeampata rotua,
heimoa heleämpätä.
Ja he maistoit maljat kaikki
tuskan, itkun ja ilojen,
ja he jouduit
toisistansa
kaiken turhuuden turulle,
ja he painuit portahiksi

aarnihautaisten halujen,
rakkauden rahanalaisen,
elonhehkun
hengettömän.
Halla harmaja emäntä
sai viestit vihurin teitä
Lapin tunturin laelle:

"Jop' on sortui sorjimmatkin
kaunehimmatkin katosi
sinun, herja,
heimostasi,
tulenlautta, lapsistasi!"
Ärjän akka noin ärisi:
"Kaotkohot jos kahesti
pettäjät oman
pesänsä!"
Vain ääni värähti äidin.
Halla harmaja emäntä
kuuli linnun laulavaksi,
Pohjan kurjilla
kylillä:
"Tulevat lapsesi takaisin
mailta päivänpaistamilta,
tyttö
silkissä sihisten,
poika kullassa kulisten!"

Pallan eukko noin pakisi:
"Pois portto pihalta tältä,
porton sulho
poikemmaksi!"
Kuitenkin sydän sävähti.
Halla harmaja emäntä
tunsi tähtien puhuvan
kaivotietä käydessänsä:

"Kuollehet on kumpainenkin,
molemmat mennehet manalle,

maammoansa muistamatta,
kotimaille koitumatta!"
Pään kätki käsihin maammo,
lysmyi lynkkäpolvillensa,
itki päivän,
itki toisen,
kolmanna kädet kohotti,
katsoi kohti korkeutta
kuin
suuri, sininen silmä,
tutki tahtoa jumalten
kuin sydän punan-palava,

poljettu viattomasti,
synnytelty syyttömästi.
Vieritti suruisen virren
itsestänsä, itkustansa,
kansasta perillä
Pohjan,
Turjan tuulisen suvusta,
kuulla yössä yksinäisten,
tähtien
tähyäväisten,
korven korkean, lumisen,
korvan niitä korkeamman:
"Mi minussa unohtamista,
sen muistan alati heitä,
kurjassa
kiroamista,
senp' on siunannen ijäti!
"Lienen kaltoin kasvatellut
lajiani, lapsiani,
ollutkin emona outo,

vieras äänelle vereni,
tyly liian tyttärille,
pahantuuli poijilleni,

kaunoisilleni katala,
kunnoton koko suvulle.
"Vaan oli kotikin köyhä,
missä lasta laulatella,
karu kasvatus
emonkin
turvatonta tuuitella,
kolkkoa koko elämä
sydänlämmön
läikähellä.
"Lumet kasvoi kantapäillä,
kinokset tupahan tunki,
hanki peitti
pirtinharjat,

iljanko takan iloisen.
"Minne katsoin, kaikkialta
näin kasvot nälän ja kylmän,
kunne
kuuntelin ulomma,
hukat kuulin huutaviksi.

"Tuolla tunturit jylisi
jäissä jäämerisen myrskyn,
täällä paadet
paukahteli
pakkasessa yön ikuisen,
kaiken päällä taivonkansi
kuin
luja, kivinen lukko.
"Armoton oli elämä
minun herjan heimolleni,
kuolema sitä
kovempi
tulenlautan lapsilleni.
"Oisi ollut onni mulla,
oisin onnea jakanut,
ollut mulla lieden lämpö,

oisin lämpöä uhonnut,
ripeämmät rinnat mulla,
oisi suurempi
sukuni,
kohtaloni korkeampi,
korkeampi nyt kotini.
"Hyvin teitte kuopus-kullat,
kun menitte pois minulta,
pahoin teitte
kuopus-kullat,
kun jäitte kotihin kauan,
minun raukan rinnoilleni,

polville minun poloisen,
näille nälkäparmahille,
tälle kylmälle
kylelle."
Vieri ääni äidin virren,
kyynelet enemmän vieri,
läikkyi lämpö
äidin lemmen,
tahto taivaisten enemmän:
lumet läksi, suot sulivat,

nurmet nousivat nukalle,
kiuru kimposi sinehen,
lehti puuhun
lempeähän,
joka kattoi maammon kummun,
missä lintunen levähti,

kukahti käkösen kulta,
huomentuulonen humahti.
MENNYT MANNER.
Tuo oli tarina maasta
mainitusta, kukkivasta
keskellä meren sinisen,

alla täyden päiväntähden.
Päivä päältä hellitteli,
alla aaltoset vipasi,
viidat kasvoi, kansa nousi,

kansalle hyvät hedelmät,
luonto tyyni, turvallinen,
rauhan,
rakkauden elämä.
Niinkuin ulpukka ulapan

keinui se kevähän saari,
uinui Luojansa
suvessa,
luonnon laajan parmahilla.
Mutta alla musta piili,

ammotti alat pimeät.

Kertoivat tarinat kansan:
Tullessa heleän heimon
tälle maalle,
manterelle,
saarelle suven suloisen,
pedot ilkeät elivät
vielä saaren
viidakoissa,
peikot ahmatit asuivat
rotkoissa, lomissa louhten,

tahtoivat tapella, purra,
kaiken raadella rajusti.
Kyllä neuvoi kansan vanhin,
oikein valtias opetti:
"Pedot on
kesytettävät,
peikot kiinni kytkettävät,
pedot kahleilla hyvyyden,

peikot lemmen liitoksilla,
ei menesty manner muuten,
rotu rohkea
ylene."
Tuota ei totellut kansa,
ajoi ahmatit pakohon
luolihin salon sakean,

tienohisin tiettömihin;
siitä turmio tulikin.
Vuossadat vaelsi, nousi,
vaipui sankarit sukujen,
kuolivat
kuninkahatkin,
pojat valtikan perivät,
oli aika onnen aika,
kausi
kauniiden tekojen,
hyvyyden hymyileväisen,
päivän lasten
laulavaisten.
Mutta korpien kohussa,
syys-öissä sydänpimeyden,
mylvivät
keralla myrskyn
saaren ammoiset asujat,
vaativat vapauttansa

niinkuin turma pohjatuuli.
Kansan vanhimmat varoitti:
"Tuolta se tulevi turma,
loppu
heimonkin heleän."
Rotu rohkea hymyili:
"Teemme templin auringolle,
palvelemme
Päivätärtä,
siinä on tuki ja turva
vasten valtoja pimeyden."
Templin päivälle tekivät
liepeelle kuningaslinnan,
kuulsi kullat,
päilyi päärlyt,
alttarit alinomaiset,

kaikui kaunis kuorolaulu,
papit
saatoissa samosi,
jalat nousi neitten nuorten,
kaikki kunniaa
Jumalan,
rakkauden rajattomuutta.
Mutta rotkoista kumisi
kuoro toinen, korpi-rinta:
"Yö oli alussa,
yöhön
kaikki kerran me palaamme,
aavan aukean sylihin,


synkimpähän, sankimpahan;
tääll' on vanhin saaren valta,
täällä
valtikka pimeyden."
Kuuli kumman kuorolaulun
poika jo kuninkahankin,
tuota tutki
taatoltansa:
"Mik' oli virsi viime-öinen,
jonka kuulin kuin unessa?"
Taatto murheinen murahti:
"Tuot' älä kuuntele enempi
kuoroa
petojen kansan!"
Tuop' on kuuli toisna yönä
poika taas taruja korven:
"Tääll' on alku,
tääll' on loppu,
täällä onnesi sinunkin
aarnihaudoissa halujen,

päällä lieto virvaliekki;
elon etsit arvoitusta,
olen arvoitus elosi."
Aamulla ani varahin
tutki poika taatoltansa:
"Mitä on salassa
metsän,
saaren lempeän sisässä?"
Katsoi taatto kauhistuen:
"Ei sinne menoa meillä,
siell' ei laaksot
päivän lasten!"
Yönä kolmanna kohisi
taas korpi tarua uutta:
"Tule kerran
keski-yöllä
kahden kallion lomahan,
metsän synkimmän sylihin,

suon rajalle rannattoman,
löydät rimmen, löydät immen,
rintasi
sinisen liekin."
Ei kysynyt enempi poika,
nousi kerran keski-yöllä,
liikahutti linnan
uksen,
korven kammoihin katosi;
tuli tytti vastahansa,
soinnahti
sorea ääni:
"Tullos taattoni kotihin,
korven kansan karkeloihin!"
Katsoi poika kauno-hiusta,
hius kuni palava hiili,
silmä etsi silmän
toisen,
sielu kuin sininen liekki,
huuli painui huulosehen,
huuli
kuin veri vetävä,
povi toisensa tapasi,

kaikki uppos unholahan.
Kuoro korpien kumisi:
"Jo meni merehen päivä,
päättyi auringon
tarina,
päivä yötä suutelevi,
valo lempivi pimeyttä,
nyt on vuoro
meidän vuoro,
kuoro kostonkin kovimman."

Ja se nousi korven kansa
niinkuin syysmyrsky merellä,
ja se voitti
korven voima
niinkuin pilkkoinen pimeys,
nousivat sotahan peikot,

kaikki kaatui päivän lapset,
sortui kauneuden jumalat,
kuoli
vallat valkeuden.
Ja ne ulvoi irti ilmat,
syysmyrskyt enemmän mylvi,
ja ne karjui
auki aavat,
pärskyivät himojen pätsit,
ja se painui päivän manner

kostohon kova-osaisen,
alle aaltojen syvien,
vihan vinhan
pyörtehisin.
Eik' ole enempi noussut
yöstä päivä, työstä riemu,
ilo kaunis
ihmiskunnan,
Päivätär heleän heimon.
Jäi yksin tarina, tuosta
opin
toiset ottanevat,
lapset aikojen etäisten,
kansat aamun kangastuvan;

näkevät