Helkavirsiä I-II | Page 7

sytti sotasavuja,
minkä virtoja
vilisti,
sen veristi virran vettä,
syöksyi kansojen merehen,
kansat
kaatui kahdenpuolen,
kosto kostajan tapasi:
aallot yhtyi päänsä
päällä.
Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
näki jo turmansa tulevan,
käski jo
kokohon kansan
alle taivon tähtikirjan.
Käden korkean kohotti,
huusi kaiken kansan kuulla:
"Yks oli uhri
Ukrin uhri,
se oli sankari-unien,
toinen uhri heimon uhri,
se oli
sankaritekojen,
kolmas uhri kuolon uhri,
se on maine maailmalla!"
Kaatui itse kalpahansa,
paloi roihuten rovion,
varjojen vaeltaessa

aavoja aron pimeän.
Tuop' oli Ukri tuhma ukko,

vain tuhkan jälelle jätti,
tuop' oli tuima
Ukrin heimo,
kaatui viime kantahansa,
kertoi kansan kohtalosta

vain tuuli lumisen tundran,
lauloi Ukrin yöstä yksin
Salliman
ikuiset immet.

SYVÄRIN IMPI.
Tuo ihala Syvärin impi
poimi kukkia pivosen
kesäisestä pihlapuusta,

puhui pihlaja hänelle:
"Mitä sie minusta tahdot?"
Tytti taiten vastaeli:
"Kesän riemuja keräilen."
Tuo potra Kaparin poika
näki neien kartanolla,
sydän rinnassa
sykähti:
"Liet minulle mielitietty?"
Neiti lintuna liversi:
"Lienet armas liiatenkin,
annan toivoa
vähäisen."
Peuran lailla pois pakeni,
meni pitkin metsätietä,
häipyi helmenä
salolle,
kaunehena kankahalle,
helmassa kukat koreat,
ympärillä
yö heleä.
Poika pyytä pyytämähän.
Nousi nopsa neien jalka,
nopsempi kosijan jalka,
siro siukoi hirven
nilkka,
kinner kiireempi ajajan,
tahtoi jo tavata kaunon,
kiinni
kirkkahan kopata;
putosi polulle kukka
rinnoilta ripeän immen.
Poika tuota poimimahan.
Taas oli paossa peura
yhdeksännen suon selällä.
Kovin kiiti kautokenkä,
huiskin hunnuton samosi,
sinisukka suota
pitkin,
punapaula puunsolia,
hulmuten heleän helman,
tukan
tuulehen hajoten,
kuuli jo läheltä huudon
riemahtavan, raikahtavan:

"Armas, päätä jo pakosi,
taikka suulle suutelenkin!"
Heitti impi helmastansa
tertun tuoksuvan polulle.
Poika tuota tuntemahan.

Tytti huusi, huikahutti
kymmenennen vaaran päältä:
"Tuntenet
kukan korean,
vaan et tunne neittä nuorta."
Tuo potra Kaparin poika
kukan heitti kuusikkohon,
puhki ilmojen
puheli:
"Tuntenen sinutkin kerran,
sie kuulu Syvärin kukka,

ennen aamun alkamista,
Koi-Luojan korenemista!"
Ilkkui impi kukkulalta:
"Ajat aamun auteretta,
sie tuuli suvisen
illan!"
Läksi poika piukomahan,
kylän sulho suikomahan,
kylän-joutsi
joikumahan,
sankari samoamahan,
kulki kuin kulo mäellä,

tuulispää salon saralla,
kivet kirpoi kantapäistä,
tuli silmistä sirisi.
Sai jo kiinni neien nuoren
mättäällä salon sinisen
ennen aamun
alkamista,
Koi-Luojan korenemista.
Riistihe sylistä riista,
virkkoi vielä vierressänsä,
kotitielle
tietessänsä,
poiketen kotipolulle:
"Voip' on miestä mieletöntä,

sulhoa sudenhalujen!
Toivon terttuja tavotit,
muiston kukkia keräsit,

keräätkin ikäsi kaiken,
polun poimit kahden puolen,
elontiesi
toivottoman,
taipaleesi tarmottoman
onnen ollehen muruja,
et
iloja, et suruja,
poimit rinnan riutumusta,
tahdon nuoren talttumusta,

unelmaisi uupumusta,
polttoa ilon-ikävän,
aikehia, aattehia

ammoin jo ajateltuja,
tuntehia, tunnelmia
tuttuja tuhannet kerrat,

tuokioita mennehiä,

kausia kadonnehia,
yön hämyjä hälvenneitä,

ruskoja rusottaneita,
elon entisen menoa,
Tuonen tyhjyyden tuloa."
Jop' on koitti Koi-Jumala.
Poika polkua palasi,
kesä-aamun auetessa,
seisahti joka aholle,

joka katsoi kankahalle,
kukan poimi kuusikosta,
muisti
mustakulmaistansa,
toisen jo lehosta löyti,
tunsi tuskan rintaluissa,

astui miesnä miettiväisnä,
ukkona uneksivaisna,
hiljeten jalan
hitahan,
silmän vettä vierittäissä.

HERRAMME VAPAHTAJAMME.
Herramme Vapahtajamme
kerran kangasta käveli
keltaisella
syyskesällä.
Samosi salossa ukko,
Tieto, tuolta tietämähän:
"Taitanet polun
talohon,
ei jaksa enempi jalka?"
Ukko vastahan urahti:
"Kun ei kestä, katketkohon!"
Herramme Vapahtajamme
tuli suurehen tupahan,
anoi jo kamanan
alta:
"Saisiko sijoa yöksi?"
Virui akka vuotehella,
tuop' on vastahan tuhahti:
"Painu tielle,
mieronkierto!"
Herramme Vapahtajamme
istui riihen kynnyksellä,
kylän rahvaalta
kyseli:
"Lie lupa jyvänen syödä?"
Piika pilkkasuu sihahti:
"Kukko sulle kumppaniksi!"
Herramme Vapahtajamme
kuuli vihtojen vitinän,
koputti ovelle
koito:
"Totta sauna sallitahan?"
Ääni lempeä lemahti:
"Kuka lietkin, käy sisälle!"
Herramme Vapahtajamme
heitti kiulun kiukahalle,
siunasi kylyn
simaisen:
"Kansa, puhtaaksi peseite
alle kasvon Kaikkivallan!"
Väki lausui lautehilta:
"Mittyinen tämä on löyly,
tuoksuvat kukat
tuhannet,
kuuluvat kuin kirkonkellot?"
Herramme Vapahtajamme
veden vihki sammiossa,
sitä joukolle
jakeli:
"Kansa kaikki terveheksi
juhlahan Jumalan päivän!"
Hämmästyi kyläinen kansa:
"Mittyinen tämä on miesi,
saa sokea

näkönsä, kuuro
täällä kuulonsa takaisin?"
Herramme Vapahtajamme
kirkasti ruhat ja rammat,
paidat valkeat
valitsi:
"Ruumis Hengen temppeliksi,
Henki taivahan taloksi!"
Kuiski toinen toisellensa:
"Mittyinen tämä on templi,
kiuas on
kirkoksi nokinen,
peräpenkki alttariksi?"
Herramme Vapahtajamme
kädet risti rinnallansa,
seinät siirtyi,
katto kaartui,
taivas telttana kohosi,
välkkyivät valot väkevät,

liekuttivat Luojan lamput
pään päällä Inehmon Poian,
valitun
tuojaksi vapauden.
Soi laulu liki lakea:
"Missä lyö hyvät sydämet,
siell' on Luojan
lyylilehto."
Jop' on tunsi toivottunsa
tuo tuhma Kalevan kansa,
jop' on katsoi
kaivattunsa
tuo Suomen surujen heimo,
tunsi ukko, tunsi akka,

tunsi piikakin piloinen,
polvin maata ponnistellen,
käsi onneton
ojolla,
huusivat hädässä hengen,
kansan eessä noin katuen:

"Tylyn teimme työn hänelle,
Karjalan kuninkahalle!"
Kertoivat kukin tarunsa.
Kuuli kansa kauhistuen:
"Tästä turmio tulevi,
vihan vaaja
valkahtavi!"
Kansan vanhimmat kokousi:
"Uhratkaamme uskottomat
lempeän
lepyttimeksi,
juhlaksi Jumalan Poian!"
Tunsi maassa martahina
tuomionsa maan katalat
Äänen korkean
korotti
Herramme Vapahtajamme:
"Menkätte, peseykätte,

pukeukatte puhtosihin,
niin sinä siveä piika,
kuin sinä valio vaimo,


kuin sa ukko uurastava,
tuosta tulkatte takaisin
Armo-Luojan
atrialle!"

Kuuli kansa kummastuen:
"Etkö rankaise pahinta,
palkitse parasta
meissä?"
Hymyili hyvällä suulla
Herramme Vapahtajamme:
"Pahimmasta
teen parahan."
Ja hän kastoi kansan kaiken,
ei vedellä, vaan tulella,
Pyhän
Henkensä palolla,
hehkulla väkevän tahdon.
ARJA JA SELINÄ.
Paistoi kerran kuu ja päivä
autuaammille ahoille
kuin on kummut
kuolevaisten.
Kaksi nousi puuta nuorta
saman luontonsa luvalla,
saalaina saman
elämän.
Kasvoi kaksi lemmen lasta
alla auringon ikuisen,
kohinassa
aarnikorven.
Mik' oli luotu miehen alku,
se oli Arjaksi sanottu,
mikä miehen
kainalohon,
sen oli nimi Selinä.
Tuntenut ei toinen toista.
Toki yhdessä asuivat
puun alla lakea-latvan,
yhdessä tulen tekivät,

vierähtivät vuotehelle,
yhdessä näkivät unta
ijäisestä itsestänsä,

otsalla unelma onnen,
huulillansa huomensuukko.
Se Selinä neiti nuori
näki kerran keski-yöllä
silmät kuin tuliset
tähdet
singahtavan päänsä päällä,
ja ne paistoi täydet tähdet,

paistoi paljaalle povelle,
poskille punehtuville,
varren
valkolumpehille.
Uskoi aamulla unensa:
"Liekö liikoja tulossa,
taikoja
tapahtumassa?"

Ystävä hyvä hymyili:
"Ihailin ihanintani."
Tuop' on Arja aimo sulho
kuuli toisna keski-yönä
äänen kuin Ukon
vihurin
viuhahtavan päänsä päällä,
ja se huusi ääni hurja,
huusi
kuin verenvihoja,
haastoi kuin sydänhaluja
miehen mielihautehia.
Kertoi kullan-kumppanille:
"Lienkö muuksi muuttumassa,
uudeksi
urostumassa?"
Naljaeli neiti nuori:
"Näit unta unelmastasi."
Valvoivat he vuotehella
keski-yönä kolmantena,
silmät suitsevan
näkivät,
kuulivat puhetta puusta:
"Tulla voitte kuin Jumala

kaikkiviisas, kaikkivalta!"
Syli toisensa tapasi.
Silloin yön virsi virisi
syvältä sydämestänsä:
"Olin ennen
onnellinen
luonnon orjana eläen,
oonko nyt otollisempi

kuninkaana luomakunnan?
Tieto on viluinen vieras,
kamalampi
kaiken tieto,
tieto tyhjyyden kamalin.
Tullen lapseksi takaisin,

saanen auvon, saanen armon."
Toinen työn virsi tohisi
aivoista avartuneista:
"Putoovat elämän puusta
hedelmät hyvän ja pahan,
meill' on valta
vain valita.
Ei kysytty minulta, miksi
tänne synnyin, täältä lähden,

siksi en kysy sinulta,
mitä mietin, suuri Luoja.
Teen työtä,
erehdyn, etsin
oikein, väärin, mielinmäärin!"
Kasvoi heistä kaunis heimo,
veressä väkevä loihtu,
silmässä
tulenvälähdys
Tuntemattoman Jumalan,
kansa kirkas, kaukomieli,

rotu rohkea inehmon,
joka tietoa janosi,

taivon kaaria tapasi,

rajat ratkoi luomakunnan,
ilmoitti elon-ilonsa.
Sitten syöksyi syöverihin.

HALLA.
Halla harmaja emäntä,
Pallan eukko, Äijän akka,
pahoin hoiti
poiiansa,
laulatteli lapsiansa.
Josp' on joutui