Helkavirsiä I-II | Page 6

tyhjästä kuvattu,
tehty,
kurja, maan tomusta,
pantu päivän kukkimahan,
toisena
katoamahan,
tuhat vuotta nukkumahan,
yhtenä ylenemähän.
Huokasi salolla honka:
"Mitä sie minusta tiedät?"
Paasi vahva paukahteli:
"Itse painu paatoseksi!"
Tiuskutti tiainen puusta:
"Lie hyvä sivulta surra!"
Käärme kankaalta kähisi:
"Ota itse orjan muoto!"
Ja hän otti orjan muodon
tuo pyhä Jumalan Poika,
itse painui
paatoseksi,
ilman lintuna liversi,
meni pois meren kalana,

vaahtopallona palasi,
puutui puuksi, maatui maaksi,
kasvoi kukkana
kedolla,
toukkana kukan kuvussa,
perhosena päivän alla.
Paistoi marjana mäellä.
Koppoi marjan kourahansa
Marjatta, korea impi,
synnytti Pojan
pätöisen.
Tuo urahti Suomen Ukko,
ärjähti ikuinen Äijö:
"Mik' on tähti
taivahalla,
tuike maailman merellä,
kuuta kummempi näöltä,

aurinkoa ankarampi?"
Tutkivat jumalat Suomen
kummulta kuparilinnan
tuota ihmettä
isoista,
tuota kaukaisen tuloa,
tuota pitkäisen paloa
ulapoilla
ilman aavan.
Taatto taivahan jyrähti,
sinkosi sanan salaman:
"Outo on tulija tiellä;

tokko tullevi talohon?"
Jumalat jumahtelivat:
"Kohti korkea tulevi,
päin vieras parempi
meitä."

Pyhä paistoi pyrstötähti,
taivas kummasti helotti,
kupu taivahan
kumotti,
loimotti sininen sähkö,
hirnuivat hevot tulijan
niinkuin
Turjan pyörretuuli,
orhit oivat korskahteli
niinkuin paisuva Imatra,

naukuivat navat ratasten
niinkuin yössä jäitten jyske,
tuop' on
vankui vaununtanko
niinkuin vuorien jylinä,
ilmat irjui, kaaret
karjui,
kirposi kipinämyrsky
tullessa tulijan uuden,
saaden
ankaran sanoman
Tuntemattoman majoilta,
Kaikkivallan
kartanoista.
Jumalat jumahtelivat:
"Liekö loppu luomakunnan
vai alku elämän
uuden?"
Lauloi kaikki luonto laaja:
"On riemu elämän uuden
vertaisesta
veljestämme,
kuolottoman kunniasta."
Ja hän tunsi ihmistuskat
tuo pyhä Jumalan Poika,
ja hän matkas
maailmalle,
laaksoihin inehmonlasten:
pistihe joka pihalle,
joka
katsoi kartanolle,
souteli solut sydänten,
luonnon tiehyet tuhannet,

itki kanssa itkeväisten,
nauroi kanssa nauravaisten,
lempi
lempiväin keralla,
kuoli kuolevain keralla,
harjoitti hyvehet kaikki,

maistoi maljat karvahatkin,
ammatit eri-alaiset,
ijät, säädyt
ihmiskunnan.
Ja hän mietti ihmismielen,
mietti myös eläinten mielen,
jätti
kaikkehen jälelle
omaan sähkönsä säkenen,
kuolemattoman kipinän


Kaikkivallan kartanoista.
KUUN LAPSET.
Kuu jo kylmeni.
Näkivät
tähden talvisen eläjät
edessänsä Maan ihanan,

kuuma-rinnan, riemu-täyden.
Nurkui kansa nuorempainen:
"Sinne siirrymme ijäksi
alle auringon

paremman,
luokse luonnon lempeämmän;
armas on asua siellä,

lämmin maata Maan povella."
Kansan vanhin noin nimesi:
"Kuun olen heimoa, elänen
taikka
kuollen, tänne jäänen."
Siirtyi sieltä kansa kaikki.
Viime venhon vieriessä
ilman aavoille selille
noinp' on virkki
nuorempaiset:
"Ethän jääne jäätymähän
tänne, kuuluisa kuningas,

tykö tyhjän luomakunnan,
saarehen sanattomahan,
pakkasehen
paukkuvahan,
äyrähälle yön ikuisen?"
Tuop' on Kuun ukko urahti:
"Tänne jäänen, tänne kuollen,
tääll' on
syntyni syvimmät."
Potkas purren lainehille,
istui paadelle pyhälle,
katsoi menneiden
menoa,
hymähti hyvästit oudot:
"Voi, te miehet mielettömät,

lapset Kuuttaren latomat,
tytöt tyhjien halujen,
poiat unten
ponnetonten!
Tääll' oli elämä teillä,
siellä vain vale-elämä,
tääll'
oli ihanne teillä,
siellä itku vain ihanan,
täällä täyttymys parahan,

siellä vain parahan paine,
ikikaiho kauneuden,
onnen ollehen
ikävä."
Vieri vuossadat.
Samosi
Kuu ja Maakin kulkuansa,
Maassa mahtavat eläjät,

luonnon kanssa kamppaellen.
Kuun ukko kumara yksin
jäätyi jääksi paikallensa.
Vain sydän
sykehti hällä,
lauloi laulua ijäistä
elämästä entisestä,
talvettomasta
kesästä,
kussa kukki Kuun ylängöt,
alangot enemmän kukki,

tuoksui metsät lakkalatvat,

meret selkeät sinerti
autuutta
alinomaista,
laupeutta luonnon laajan.
Tuota ei Maan lapset tajua.

Mutta jos sävelen kuuli
Kuun lapsi, elämän orpo,
syttyi syömehen
kipinä,
sinkoi silmä taivahille,
muisti hän entisen elonsa,
tunsi
polttavan povensa,
koko sielun sairastuvan
kodin korkean surusta,

kauniista kadotetusta.
Soi hälle jumalten virsi,
kuoro taivon
tähti-täyden:
"Onko nyt parempi olla,
liekö armaampi asua

viidakoissa vierahissa,
uppo oudoilla ovilla,
kuin oli olla Kuun
povella,
Kuun on kummuilla levätä
luona talven tuttavamman,

syksyn kylmänkin sylissä,
sydän-yössä ystävässä,
onnessa oman
elämän?"
Kuulevi lakean laulun
Kuun lapsi kumea-rinta,
päänsä painavi
poloinen
parmahille Maa-emosen;
ei tajua taatto häntä,
maammo
outo ei opasta.
PIMEÄN PEIKKO.
Tuo tuima Pimeän peikko
tunsi auringon tulevan
Lapin tunturin
laelle
keralla kevähän uuden.
Mietti murha mielessänsä:
"Minä auringon tapankin,
surmannen
valonkin suuren
yön pyhän nimessä yhden,
sydän-yöni
synkeimmän."
Peikot päivyttä vihaavat.
Tuli tunturin laelle
revontulten roihutessa,
näki taivahan palavan,

hyrähti hymyhyn huuli:
"On iloni isommat, onpa
riemuni
remahtavammat
kuin juhlat valon jumalten,
pidot, laulut päivän
lasten."
Yö oli aava ympärillä.
Kimmelsi kitehet yössä

kuin kirot sydämen synkän,
meri vankui
valkeana
niinkuin paatunut ajatus,
kohosi luminen korpi
maasta
kuolon-mahtavasta
kuin uhma urohon hyisen,
viha välkkyvän
teräksen.

Tuo nauroi Pimeän peikko:
"Päivä, päätäsi kohota,
saat täältä
sataisen surman,
turman tutkaimet tuhannet!"
Näkyi kaukainen kajastus.
Seijastuivat selvemmiksi
taivon rannat, korven kannat,
heijastuivat
heljemmiksi
synkeät sydänsopukat,
suihkivat tuliset nuolet
päivän
päästä nousevasta,
sattui vastahan vasamat
yöstä mielen valkenevan;

sini koitti päivän koitto
kuni peikon sielun koitto,
sini soi
kevähän kannel
kuni peikon hengen kannel,
yhtyi toinen toisihinsa,

säihkyi yhtehen sätehet,
sointui yhtehen sävelet,
nousi kohti
korkeutta,
puhki taivahan yheksän,
yli kaaren kymmenennen,

kunnes saapuikin kotihin,
korkeimman Isän ilohon,
Elon
lempeimmän lepohon,
Rakkauden rajattomimman.
Kuului kuoro yön povesta,
riemu päivän rintaluista:
"Pahin on
parahan synty,
rumin kauneimman kajastus,
alin vain ylimmän
aste."
Mutta ihmiset sanoivat:
"Tuo on peikko mielipuoli,
vanki
valkeuden ijäisen,
itse poikia pimeyden,
päivän virttä vierittävi!"
Heille taivahat hymyili.
Eikä hän ikinä saanut
enää jäistä järkeänsä,
kuoli pois keralla talven,

syöksyi veljenä vihurin
sydämehen päivän pätsin,
leimuhun
Jumalan lemmen.
Tuo tunsi Pimeän peikko
sydämensä sylkähtävän,

tarttui päähänsä rajusti:
"Minne mieleni pakenet?"
UKRI.
Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
herttua väkevän heimon,
Aasian
iki-aroilla,
rannoilla rajattomilla.
Liian suureksi sukesi,
ylen kasvoi ylpeäksi,
voimasta oman väkensä,


oman tietonsa tajusta,
oman taikansa tehosta,
oman hengen
hekkumasta.
Lausui kansan kaiken kuulla,
lyylijuhlassa julisti:
"Ensi uhri maan
on uhri,
toinen uhri taivon uhri,
kolmas itseni ikuisen,
herran heitä
korkeamman!"
Kuuli kansa kauhistuen.
Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
kaasi maahan maitotilkan,
maito
muuttihe vereksi,
purskutti punaisen suihkun.
Heitti tilkan taivahille,

taivahat tulena tuiski,
poltti maakunnat poroksi,
arot kaikki
autioiksi.
Kansa yhtehen keräysi:
"Pahoin teit sa, Ukri ukko,
hylkäsit hyvät
jumalat!"
Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
viisti vettä siivellänsä,
toisella pihoja
taivon,
virkkoi kaiken kansan kuulla:
"Jos jätin jumalat vanhat,

etsin uudet ja paremmat!"
Tunkihe väki kokohon
kuin hevot susien tullen:
"Näytä meille ne
jumalat,
parahia palvokaamme!"
Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
puki päälle vainopaidan,
vainon välkytti
terästä:
"Näytän ne jumalat teille,
veren jumalan, tulen jumalan
ja
jumalat sinisen raudan,
saakatte sotisopihin,
nyt on Ukrin
uhrijuhla!"
Sai kansa sotisopihin,
juoksi lehtohon jumalten
niinkuin hirvi
hiihtäjäänsä
tai petraa perin edellä:
"Oi Taatto, opeta meille

huurut hurmehen jumalan!"
Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
iski verta suonestansa,
sillä kulmansa
sivusi:

"Verta vaativi jumala,
lepän-luoja leppymätön!"

Kansa kasvonsa veristi,
tiedusteli tietäjältä:
"Kuinka on tulen
jumala,
Panu suuri palveltava?"
Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
iski tulta kynnestänsä,
karkaisi sydämen
kohdan:
"Panua palvotaan tulella,
jylinällä Pauannetta!"
Karkeni myös kansa kaikki,
kyseli kuninkahalta:
"Kuinka on
kumarrettava
raudan rohkean väkeä?"
Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
iski tapparan tulisen
maksahan
lähimmän miehen:
"Teräs kuulevi terästä,
rauta miestä rohkeata!"
Kumahutti kuulun kilven,
syöksyi aavalle arolle
hulmuten hevosen
harjan,
tulta tupruten kavion,
kansa pilvenä perässä,
Ukrin heimo
ukkosena.
Minkä matkas maita pitkin,
sen