Helkavirsiä I-II | Page 5

Tuo kaunis pajarin poika
viallista verta vitsoi
kopin kolkoilla kivillä;

tuo impi ihalan illan
se suki suruista päätä
miehen vieraan
vuotehella.
Tuo kaunis pajarin poika
huuti suuressa hädässä,
anoi Herran
armahdusta;
tuo impi ihalan illan
oudon liettä liikutteli,
oudon

lasta laulatteli,
oudon karjoja huhuili,
oudon väänti värttinätä,

oudon kanssa illat istui,
oudon kanssa aamut astui,
oudolle tilan
tekevi,
oudon ääntä kuuntelevi.
PYHÄ YRJÄNÄ.
Pyhä Yrjänä ylinkä
kuuli immen kiljahtavan
Turjan tunturin takana;

karahutti katsomahan.
Kuikutti kukat kanervan:
"Viety on tästä neiti nuori
pulkassa
porottomassa,
reessä tarvahattomassa,
vemmel piukki, tie vikisi,

impi itki, kallotteli."
Seisoi usma niinkuin seinä
Turjan tunturin takana,
pakkanen
pahemmin seisoi
kera pilkkoisen pimeän,
uhkasit urosta syödä;

korskui orhi kultakenkä.
Pyhä Yrjänä ylinkä
miekalla utua iski,
valahutti valkeata:
"Kautta
lempeni pyhäisen,
kirkastu ikuinen ilta!"
Aukesi räme etehen,
mätäs-märkä, räähkä-mänty,
purskui rimmet
pohjattomat,
katsoi suo-silmät sumeat,
uhkasit urosta niellä;

pärskyi orhi pää-hopea.
Pyhä Yrjänä ylinkä
iski suota suitsillansa,
helähytti helmivyöllä:

"Kautta mun sydänsuruni,
karkaistu vesi vetelä!"
Rauta rahkasta helähti,
nousi suosta suuret miekat,
käsivarret
koukistetut
alla tähtien ikuisten,
uhkasit urosta kaata;
orhi
vaahtinen vapisi.
Pyhä Yrjänä ylinkä
satulassansa yleni,
sanoi alta silmäraudan:

"Kautta julkisen Jumalan;
pelastan ma naisen nuoren."
Kannusti uvetta urho,

ajoi tapparan teriä,
tuli Ruijan rantamalle,

missä hyrskyi aalto hyinen,
meri selkeä sinerti.

Syöjätär valio vaimo
se virui vesikivellä
Lapin päivän paistehessa;

kauas kuulti kultasuomut,
loitos loisti heljät hapset,
heijastui
sepel sininen,
päällä paaden vaahtiparskun,
iljanteella jään ikuisen.
Heittihe hepo sivulle,
karkasi kahdelle jalalle.
Pyhä Yrjänä ylinkä
ruoskin orhia opetti,
lausui tuolla lausehella:

"Miss' on impi meiltä viety,
kussa kastettu kaponen?"
Sihisi sininen lisko:
"On kapehet kaunihimmat,
ihanammat
itsellämme,
kääntynetkin nyt takaisin
taikka turmasi tulevi!"
Sylki Syöjätär vesille,
meri koskena kohisi,
hyökyi hyrskyt
rantamalle;
Pyhä Yrjänä ylinkä
ajoi orhin aallokkohon,
miekan
välkkyvän kohotti
pään päälle kähyjen vaimon:
"Neuvonet minulle
neien,
oman säästät herjan hengen."
Vaimo kyyn-viha vikisi:
"Tuoll' on tytti teiltä viety
Vesi-Hiiden
vuotehella;
etsit impeä suruista,
löydät naisen nauravaisen."
Kalpeni satulassansa
Pyhä Yrjänä ylinkä.
"Sen varsin
valehteletkin."
Pilkkasi pahaniminen:
"Rakastitko naista nuorta?"
Mietti hetken hervahtuen
Pyhä Yrjänä ylinkä,
korkeni satulassansa,

lausui äänellä lujalla:
"Rakastin ma naista nuorta
niinkuin
sankarin satua,
viatonta vainottua,
kaunista kadotettua;
tähteni
pyhä aleni,
yljän lempeni yleni."
Iski miekalla matoa,
lisko liukahti kivehen,

tuli tuiski kalvan tiestä,

kallio kaheksi lenti;
paaden alla porraspolku,
kuja kaita,
kammottava.
Hyppäsi hevon selästä
Pyhä Yrjänä ylinkä,
heitti ohjat orhillensa.


"Saata maalleni sanoma,
jos mun kuulet kuolleheksi."
Hirnahti hepo suruinen:
"Saatan Luojalle sanoman,
jos sun kuulen
kuolleheksi.".
Kulki polkua kivistä
Pyhä Yrjänä ylinkä,
löysi naisen nauravaisen

Vesi-Hiiden vuotehelta;
silmät sankarin pimeni,
ääni kurkussa
korahti:
"Kautta ristin rinnallani,
Luoja lapsesi lunasta!"
Tappoi naisen naurusuisen
miekalla tuliterällä
Pyhä Yrjänä ylinkä,

kukka kaiken ristikunnan.
TUMMA.
Tuo oli tumma maammon marja
syntymässä säikähtänyt,
näki
kauhut kaikkialla,
haltiat pahat havaitsi,
ei hyviä ensinkänä.
Pani äiti paimenehen.--
Paimen metsästä palasi,
tuli outona tupahan,

haasteli haralla hapsin:
"Oi emoni, älä minua
pane karjan paimenehen!
Lempo seisoi suon
selällä,
Hiidet hirnui kankahalla,
juuttahat jälestä juoksi,
maasta
Maahinen kohosi."
Ei pojasta paimeneksi.--
Pantihin kalan kutuhun.
Palasi mereltä poika,
tuli valjuna tupahan,
kertoi kynnet kylmillänsä:

"Kauhea saloilla kansa,
meren kansa kauheampi!
Näin minä
Tursahan tulevan,
meren kahtia menevän,
Kalpea karilla istui,

Tyhjä alla ammotteli."
Ei pojasta merelle miestä.--
Pantihin palon tekohon.
Palasi palolta poika,
tuli vauhkona tupahan,
sanoi silmin seisovaisin:

"Hirveät meriset hirmut,
tulen hirmut hirveämmät!
Sylki kyyt
kyventä, liskot

puhui liekkiä punaista,
Syöjätär porossa keitti,


Kehno käänti kattilata."
Suku jo surmata saneli:
"Mitä työstä tyhjän mieheni"
Ennätti emo etehen,
kyyditti kylän kisoille.
Palasi kylästä poika,
ei tohi tupahan tulla,
kujilla kuvahtelevi,

piilee peltojen perillä;
löysi äiti seisomasta
takaiselta tanhualta.
Poika kaulahan kavahti:
"Oi emoni, kantajani!
Paras on minun
paeta,
paras mennä näiltä mailta,
mennä Kalman karsikkohon,

piillä Tuonelan pihoille!
Kolkkoja kotona näin ma,
kamalampia
kylässä!
Veräjällä Vento seisoi,
Vennon poika portahalla,

loukossa Vahinko vaani,
Kouko kohtasi ovella."
Tunsi äiti tummaisensa,
tunsi jo tuhon-alaisen
syntymässä
säikkyneeksi;
itki, itki, ei evännyt,
virkkoi, vienosti saneli:
"Niin
menekin, poloinen poika,
mene kuolon kuusikkohon,
vainajien
varvikkohon,
tuvan taakse taaton saaman,
lempeän lepotiloille,

missä seisoo puut pyhäiset,
hongat himmeät puhuvat
ollehista,
mennehistä,
murehessa yön ikuisen."
Taatto haudassa havasi.
"Mitä itket, heimon helmi?"
"Tuota itken, oi isoni,
ei minuhun metsä mielly."
"Lehto laululla lepytä,
niin teki isätkin ennen."
"Tuota itken, oi isoni,
ei minusta merelle miestä."
"Ahti uhreilla aseta,
niin teki isätkin ennen."
"Tuota itken, oi isoni,
ei tuli minulle tuttu."
"Tuli kytke kahlehisin,
niin teki isätkin ennen."

Yhä itki heimon helmi.
"Mitä itket, oi iloni?"
Tuska ilmoille ajoihe:
"Oi isoni, ota minutkin
kera Kalman
kartanoihin,
kun olen maammon tumma
syntymässä säikähtänyt,

näen kauhut kaikkialla,
enin ihmisten elossa."
Nousi ääni nurmen alta,
sana Tuonelta samosi:
"Säikkyivät isätkin
ennen,
toki aikansa elivät.
Autio elämän aamu,
Manan ilta
autiompi.
Pirtit on pienet Tuonelassa,
maan alla kaitaiset kamarit,

kuu ei loista, päiv' ei paista,
yksin istut, yksin astut,
toukka seuloo
seinähirttä,
itse seulot itseäsi
ikävässä ainaisessa,
haikeassa,
vaikeassa."
Poika Tuonelta palasi,
tuli miesnä hiljaisena,
istui tuttuhun tupahan;

kohenti takassa tulta,
talon töitä toimitteli,
hymysuin hyreksi
joskus
sinipiioista saloilla,
vellamoista veen selällä:
meni merelle,
metsähänkin,
vei verkon, asetti ansan,
niin eli ikänsä kaiken,
ei
iloiten eikä surren,
pannen päivät päälletyksin
niin tulevat kuin
menevät,
niin paremmat kuin pahemmat;
päällimmäiseksi
paremmat.
TOINEN SARJA.
ÄIJÖN VIRSI.
Tuop' oli Äijö yksin-synty,
yksin-alku, yksin-kuolo,
istui pilven
paltehella,
katsoi maailman menoa,
lauloi laulun kaikki-öisen

sisimmästä sielustansa,

eikä peittänyt mitänä
tulevaisen polven
tulla:
"Uskoin kerran ihmisihin,
en nyt uskone enempi,
ihmiset on
ilvesheimo,
paha, karsas, kahlehdittu;
jos joku kohoopi heistä,
sen
he iskevät ijäksi,
riemuitsevat rinnassansa:
ollut meitä ei parempi!
"Uskoin ennen ihmisihin,
en nyt itke, en iloitse,
ohi käyvät onnet

heidän,
onnettomuudetkin ohitse,
tiedän kyllä kylmyyteni,
en sitä
sure, en kadu,
se on voitto taisteloiden,
tulos tappion tuhannen.
"Tein ma kerran ihmisiä
kaavahan oman kuvani,
ottivat minun
vikani,
herjasivat herkintäni,
tahdon tehdä toisen heimon,

hiljaisen, varaväkevän,
käyvän maata, merta pitkin
kuin on
kärsiväin hymyily.
"Lienkö itse vanha liian,
tullut lapseksi takaisin,
en nyt siedä
entistäni,
joskin ymmärrän yhäti;
lauloin hetken heijastusta,
soin
huvia, loin kuvia,
haaveksin haluja mielen:
kaikki tuo on multa
mennyt.
"On paennut, ei palaja
usko uutten ihmisien,
toivo voittavan
totuuden,
rakkaus rajattomimman,
ihmiset on ilvesheimo,
minkä
teinkin, sen tuhoan,
luon ma uuden luomakunnan
uuden itseni
iloksi.
"Suljen siitä pois inehmot,
kutsun kestivierahiksi
mahdit maasta,
vallat veestä,
itseni ikuiset veljet,
kutsun Kimmon kiukahasta,

Kammon kuolon porstuasta.
voimat vangitut vapautan,
alan uuden
aikakauden."
MARJATAN POIKA.
Juhlivat jumalat Suomen
vaskiharjun hartioilla,
kummulla
kuparilinnan.
Tuop' on yksin Poika tuumi:
"Noin on mieli miekkoisien,
kuinkapa
kurjien ajatus
laaksoissa inehmonlasten?"
Tunsi tuntonsa palavan
tuo pyhä Jumalan Poika

rajatonta rakkautta,

mitatonta myötämieltä
luonnon kuolevan keralla;
läksi tuota
tutkimahan
heimoa matalan Mannun.
Kulki tietä kuusipuista
tuo pyhä Jumalan Poika,
lauloi koidon

kohtaloa,
luontoa kova-osaista,
kun on