Helkavirsiä I-II | Page 4

herja

hellittelet!"
Veli vanhempi murahti:
"Lauloi mieltä miehen päähän."
Vieri aikoa vähäisen,
hanget hohti, pyyt pyrisi,
kukertivat
kukkoteeret;
virkkoi kaunoinen Katerma:
"Sinä sinne päin erästä,

minä tänne työnteleime."
Näki ontuva Oterma
edestänsä pyyn putoovan,
kohtasi salossa
veljen.
"Etpäs sie eronnutkana!"
Sanoi kaunoinen Katerma:
"Taisin kierteä keheä."
Erosi erähän veljet,
kuuli kaunoinen Katerma
suhahtavan
sulkanuolen.
"Miksi sie minua ammuit?"
Sanoi ontuva Oterma:
"Lienen liipaissut pahasti."
Vieri aikoa vähäisen,
päivä paistoi, pälvet nousi,
hanget suuretkin
sulivat;
ei sula sydänten routa
pimeässä veljespirtin.
Astui veljet atrialle;
puhui nuorikko Oterman
Katermalle kaunihille:

"Sinä veljesi tapakin,
saamme toinen toisihimme!"
Virkkoi kaunoinen Katerma:
"Vuota, kun kylyhyn käymme!"
Kävivät kylyhyn veljet;
kuiskasi Katerman nainen
Otermalle
ontuvalle:
"Sinä veljesi tapakin,
sulta naista naurattavi!"
Sanoi ontuva Oterma:
"Vuota, käymme vuotehelle!"
Vieri veljet vuotehelle;
nousi kaunoinen Katerma,
kysyi vaimo
vierellänsä:
"Kunne kultani käkeät?"
Virkkoi kaunoinen Katerma:
"Annan orhille apetta."

Kuuli uksen ulvahtavan,
nousi nuorikko Oterman;
kysyi miesi
kyljessänsä:
"Minne mielit lintuseni?"
Vaimo vastasi verevä:
"Lehmiläävässä käväisen."
Pihalla neuvoa pitivät,
puhui kaunoinen Katerma:
"En veristä
veljeäni,
avo on järvi rannan alla.
vedän purjehen punaisen,
maille
muille vierikäämme!"
Kuuli tuon Katerman nainen
halki harvan sintsin seinän,
kiirehti
tupahan tuosta:
"Joudu jo Oterma, juokse,
pursi aaltoja ajavi,
veli
viepi veljen vaimon!"
Ilkkui ontuva Oterma:
"Menköhön, mikä menevi,
pohja on puhki
purtosesta."
Toki nousi nostamatta,
orhin tallista talutti,
raikahutti rantatielle;

säikkyi vaimo vietäessä:
"Oi Katerma, kaunoiseni!
Nousevi
punainen pilvi
kotoisilta kukkuloilta."
Hymyi kaunoinen Katerma:
"Älä kultani kujerra!
Pilvi tuopi pitkän
tuulen."
Puhui nainen purjepuulta:
"Oi Katerma, kaunoiseni!
Aurinko alas
ajavi
kotoisilta kukkuloilta."
Hymyi kaunoinen Katerma:
"Älä itke armahani!
Karit päivä
katselevi."
Kuuli kapsavan kavion,
pahoin nuorikko parahti:
"Oi Katerma,
kaunoiseni!
Veli välkkyen tulevi,
vyöllänsä vihainen viini."
Sanoi kaunoinen Katerma:
"Nyt taisi tuhomme tulla."
Souti vaimo, vieri venho,
meloi kaunoinen Katerma,
tunki tulva
purtosehen,
huuti mies hädässä hengen:
"Veli kuule velloasi!


Pelastanet naisen nuoren,
mie itse merehen mennen."
Sortui venho veen varahan,
joutui sormet soutimiksi,
ehti ontuva
Oterma
rannalle someriselle;
nuolen vinkuvan lähetti
jälkehen
urohon uivan,
halki veljen hartioista,
puhki naisensa povesta,

huuti vielä, huikahutti:
"Mik' on verta veljessäni,
painu paatena
merehen,
mikä nuorta naisessani,
nouse siipenä kajavan,
ett'eivät
toistansa tavanne,
eivät syyllistä syliä,
eivät täällä eikä tuolla
eivät
maassa, maan sisässä
eikä Luojan taivahassa!"
KOUTA.
Lapin Kouta, kolkko miesi
tuo oli suurin tietäjistä
Turjan tunturin
takana.
Kyyt viherti katsehesta,
suusta lenti yölepakot,
jalan alta ahmat
nousi,
käden päällä kärpät juoksi,
korppi koikkui päälaella,

haaskalinnut hartioilla.
Kaikki tiesi, min inehmot,
kaikki taisi, min jumalat;
ei sitoa sinistä
tulta,
aarnihautoja avata.
Läksi tuota tuntemahan
Mannun mahtia syvintä.
Kulki teitä
tiettömiä,
matkoja mitattomia,
jäänä järvet, hyynä hyrskyt,

tunturit ukonjylynä;
parahti Lapissa lapset,
kovin koirat vingahteli,

meni viima usta myöten,
hiilos himmeni kodassa.
Maahinen majassa nukkui,
kuuli kulkevan kovasti,
haukotteli,
hangotteli,
leukapielensä levitti:
päin putosi suuret hongat

suuhun
purnun pohjattoman;
eipä Kouta, kolkko miesi.
Nousi maasta Maan-venyjä:
"Ken olet kempi kulkemassa,
maan
valta vaeltamassa,
kun et suuhuni solahda?"
Lausui Kouta, kolkko miesi:
"Olen Kouta kulkemassa,
Lappi maata

laulamassa,
tullut en tänne syötäväksi,
tulin tietojen hakuhun."
Umpisilmäinen urahti:
"Annoitko oman veresi?"
Lausui Kouta, kolkko miesi:
"Tein sen poika-polvenani,
sain sanan
varaväkevän:
veri verta vahvistavi."
Homeparta paukahutti:
"Murhasitko muut ilosi?"
Lausui Kouta, kolkko miesi:
"Tein sen miesnä nuorempana,
sain
sanan varaväkevän:
rauta raudan rohkaisevi."
Saven-harmaja saneli:
"Kirositko kantajasi?"
Lausui Kouta, kolkko miesi:
"Tein sen kuolon kynnyksellä,
sain
sanan varaväkevän:
kylmä kylmän karkaisevi."
Sanoi Maahinen sanansa:
"Olet Kouta kolmi-lukko."
Kouta kolkosti hymyili:
"Kaikki tiedän, min inehmot,
kaikki taidan,
min jumalat,
en sitoa sinistä tulta,
manata mennyttä takaisin."
Virkkoi maasta Mannun vanhin:
"Rotkohon Rutimon mennös,

missä ankara Ajatar
liehtoo liekkiä sinistä
pyhän päällä aarnihaudan.

Saat sa mahdin maan ikuisen,
tulet Kouta kaikkitieto."
Vavahti kovakin Kouta:
"Entä en palanne tieltä?"
Pilkkasi Peri-isäntä:
"Tahdot tulla kaikkitieto,
et antaa elämätäsi!"
Läksi Kouta kulkemahan,
Lapin-linna liikkumahan,
Rutjan-koski
kuohumahan,
Turjan-yö tohisemahan;
tähdet tippui taivähilta,

maan alla vainajat vapisi,
oli tuska Tuonelassa,
pelko pirteissä
jumalten.
Sanoi ankara Ajatar:
"Terve Kouta tultuasi!
Viikon varroin jo

sinua."
Lausui Kouta, kolkko miesi:
"Monet on askaret inehmon,
monianne
miehen aatos.
Lienet vartonut minua,
en lie ennen ennättänyt."
Sanoi ankara Ajatar,
kuului ääni kuolon yöstä,
puun alta, petäjän
alta,
korven louhien lomasta:
"Elon huoli huomisesta,
Mana
mennyttä manaapi."
Tuo oli Kouta, kolkko miesi
tunsi kaikki tietävänsä,
astui rotkohon
Rutimon,
kulki kuolon porraspuita
niinkuin pitkän pilven lonka

niinkuin jäisen kosken kopru
ei hän taakse katsahtanut,
katsoi
kohden Kalman usta,
ei hän kilvan kiirehtänyt,
astui askel
askeleelta,
kun oli tuima Tuonen kulku
elo kuoloa kovempi.
MERENKYLPIJÄ-NEIDOT.
Mikä on hanhien havina
Vienan virran kainalossa?
Ne on kolme Hiiden neittä,
riisuit sulkansa kivelle,
menit merta
kylpemähän;
illan ruskossa tulevat,
aamun koitossa katoovat.
Tuo oli Lippo linnustaja
kiven kirjavan takana,
katsoi siivet
kaunehimmat.
Pilvet päivä jo punasi.
Nousivat merestä neiet,
löyti kaksi lentimensä;
kolmas etsi, ei
tavannut.
Impi itkuhun hyrähti.
Lausui Lippo, liukas sulho:
"Saanet sulkasi takaisin,
antanet
minulle suuta."
Virkahti vilun-ihana:
"Silloin sulle suuta annan,
koska silmäs
sammunevi."

Ilkkui veitikka verevä:
"Silloin silmä sammukohon,
kun sa kutsut
kullaksesi."
Päivä vuoret jo punasi.
"Silloin kutsun kullakseni,
koska mieles muuttunevi."
"Silloin mieli muuttukohon,
kun likistät linnuksesi."
"Silloin linnuksi likistän,
koska hyytyvi hymysi."
"Silloin hyytyköön hymyni,
kun me kättä kääpätähän."
Päivä hongat jo punasi,
tuli tuska impyelle:
"Suo mulle sulkani
takaisin,
tahi taattoni toruvi!"
"Milloin oot minun oman?"
"Koska päivä koittanevi."
Päivä päätänsä kohotti.
Sai pukunsa peilikylki,
antoi suuta
sulhoselle
linnunluisella nokalla,
veen suulla verettömällä:
hymy
hyytyi, silmä sammui,
pois kulki kultainen elämä,
muuttui mieli
miehen nuoren.
Neito lentohon lehahti
noustessa kesäisen päivän.
IMPI JA PAJARIN POIKA.
Istui impi lähtehellä,
vieritti suruista virttä
päivän mennessä
majoille,
kesähiilun himmetessä,
syttyessä syksyn lampun,
pohjan
tähden tuikkehessa.
Huone honkainen humahti,
kangas kultainen kumahti,
syöksähti
sylistä illan
tuo kaunis pajarin poika
välkkyvällä varsallansa;

hetteessä hepoa juotti,
naljaeli neitoselle:
"Milloin sie minun
omani?"
Saneli ihala impi:
"Silloin mie sinun omasi,
kun sammuu

sydänsuruni."
Tuo kaunis pajarin poika
suki orhin sulkkukarvan,
naljaeli
neitoselle:
"Milloin sammuvi surusi?"
Virkahteli vieno virpi:
"Silloin sammuvi suruni,
kun minä sininen
risti."
Tuo kaunis pajarin poika
riisui ristin rinnaltansa,
naljaeli neitoselle:

"Muistatko minua milloin?"
Heinä himmeä helisi:
"Muistelen minä sinua,
muistatko sinä
minua?"
Tuo kaunis pajarin poika
kävi neitosen kätehen,
ristin kaulahan
ripusti.
"Silloin mie sinut unohdan,
kun minä punainen nurmi."
Singahti satulahansa,
kultanuolena katosi,
jäi impi imehtimähän

pohjan tähden tuikkehesen.
Tuo kaunis pajarin poika
kulki suurihin sotihin,
tasapäihin
tappeloihin;
tuo impi ihalan illan
kulki kaihoten kotihin,
kultaristi
rinnallansa.
Tuo kaunis pajarin poika
vihdoin miekkansa veristi
oman veljensä
veressä;
tuli portille pyhälle,
munkiksi monasterihin.
Tuo impi ihalan illan
kauan kaipasi urosta,
kesän-mennyttä murehti;

meni miehelle hyvälle,
vaikk'ei varsin mieluisalle.