Helkavirsiä I-II | Page 3

kahden kaltahalle,

miehen syyllisen syleillä,
katuvaisen kaulaella.
Aika vieri, vuodet vaihtui,
muuttui maailman menokin.
Jo sakeni
savu pyhäinen,
jo kilisi kirkonkellot,
pirskui jo vesi vihitty
perillä
pimitetyillä,
Karjalan sydänsaloilla.
Toki kauan kertoi kansa
synnystä sinisen ristin
kalmistossa
kaikuvassa,
korvessa kohisevassa
veden kahden kaltahalla.
Kaikui
kauemmas sitäkin
muisto miehestä pyhästä,
joka kappelin rakenti

juurelle jumalan merkin,
kastoi kansaa ja opetti.
Kauimmaiseksi
kajasti
se itse sininen risti
salmen suussa, sillan päässä,
kylän
kappelin kohalla,

kun kilisi kirkon kellot,
kun lepäsi tyynet järvet,

kun meni majoille päivä.
Kun vaelti matkamiesi.
YLERMI.
Ylermi ylpeä isäntä
ajoi temppelin ovesta,
lausui kirkon laivan alta:

"Täss' on mies tämän sukuinen,
kadu ei tehtyä tekoa
eikä taivasta
tavota."

Paasi seinässä pakisi,
puhui Neitsyt puusta tehty:
"Äsken sie sitä
katunet,
kun on tuhkana tupasi."
Ylermi ylpeä isäntä
kilahutti kilpehensä,
karahutti kankahalle;

näki tuhkana tupansa,
lausui hirsihiilokselta:
"Tupa uusi tehtänehe,

tupa entistä ehompi."
Ylermi ylpeä isäntä
ajoi keskikäytävälle,
keskiristiltä kirosi:

"Täss' on mies tämän sukuinen,
ei ole porossa polvin,
surustansa
suurentuvi."
Paasi seinässä pakisi,
sai sanat kivinen Kiesus:
"Äsken oot porossa
polvin,
kun on vaimos valkeana."
Ylermi ylpeä isäntä
murti ruoskan mursunluisen,
karahutti
kankahalle;
näki vaimon valkeana,
lausui luota lautsallisen:

"Vaimo toinen tuotanehe,
vaimo entistä ehompi."
Ylermi ylpeä isäntä
ajoi orhin alttarille,
herjasi veralta Herran:

"Täss' on mies tämän sukuinen,
ei murehi mennehiä,
riensi
myrskynä ratansa."
Paasi seinässä pakisi,
kuva haastoi kirjokulta:
"Äsken sie sitä
murehit,
kun on poikas mielipuoli."
Ylermi ylpeä isäntä
iski peitsen permantohon,
karahutti kankahalle;

näki pojan mielipuolen,
vyöltä tapparan tapasi,
isä poikansa
omansa
löi tasaksi tanterehen.
Huuti suulla huikealla:
"Poika
toinen tehtänehe
poika entistä ehompi."
Ylermi ylpeä isäntä
ajoi orhin akkunasta
messurahvahan rakohon;

tulta tuiski orhin turpa,
valoi silmät valkeata,
enemmän ylpeän
isännän,
satulassa seisovaisen.
"Täss' on mies tämän sukuinen,
ei anele armahdusta,
itse raudalla

rakasti."
Ääni pilvistä jyrähti:
"Äsken sie sitä anelet,
kun sa tullet Tuonen
maille."
Ylermi ylpeä isäntä
tunsi lattian lahovan,
näki lieskan leimahtavan,

veti miekkansa verisen,
heitti kintahan kivehen
käden kanssa
poikki lyödyn,
virkkoi vielä vierressänsä:
"Ennen kirkko kaatunevi

kuin kinnas kivestä irki!
Ennen muurit murtunevi,
kuin sormi
seinästä murene!
Ennen aika tulkohonkin,
aika toinen, ankarampi,

joka ei kuololle kumarra,
ei matele Manalle mennen."
Kannusti oritta, liekit
löi yli kultaisen kypärän.--
Vielä on kivessä
kinnas.
RÄIKKÖ RÄÄHKÄ.
Tuo turilas, Räikkö räähkä,
neuvoi tien viholliselle,
kahden kallion
lomasta,
syksy-yönä hiljaisena;
teki sen henkensä hädässä.
Polttivat kylän poroksi,
surmasivat suuren kansan.
Yks on pirtti
polttamatta,
se on pirtti Räikön räähkän.
Tuli toisen päivän ilta.--
Palasi paennehetkin
yksi sieltä, toinen
täältä,
kurkistellen, kuuristellen,
puita, pensaita pälyen
ruumiille
veristetyille,
raunioille rakkahille.
Räikkö pirttinsä ovella.
katselevi, kuuntelevi.
"Mitä etsit vanha
vaimo?"
"Etsin kullaista kotia,
löysin suitsevat kypenet."
Räikkö pirttinsä ovella
kalpeana, kelmeänä.
"Mitä katsot kuoma
kulta?"
"Katselen veristä veistä,
liekö veikon, liekö langon."

Räikön poika portahalla
itkeä vetistelevi.
"Mitä itket poika parka?"
"Itken orhia iloista,
löysin tiuvun tien ohesta."
Piili Räikkö pirttihinsä,
elkes ukset, sulki salvat,
istui pankkonsa
perälle.
"Mitä tyttöni murehit?"
"Miestä kaunoista murehin,
syytä syntymättömäni."
Kuului jo salainen kuiske,
sisiliskona sihisi,
viikon vierren kyynä
kulki,
kuun mennen karhuna mörisi:
"Yks oli pirtti polttamatta,

miksi pirtti Räikön räähkän?"
Räikön vaimo valkeuinen
se sanan sanovi julki:
"Näytti tien
viholliselle,
neuvoi Räikkö piilopirtit."
Räikkö röyhkeä ärähti:
"Sen varsin valehtelitkin!
Vai onko näkijä
ollut?"
Vaimo valkea todisti:
"On ollut näkijät vankat,
tähdet katsoi,
kuuhut kuuli."
Ei evännyt enempi Räikkö,
hartiat alas jysähti,
tunsi ilmi tullehensa;

otti köyden orren päältä,
poikki permannon käveli,
astui raskaasti
tuvasta
siltapalkin painuessa.
Kääntyi hän ovessa kerran:
"Vaimo, anna anteheksi,
kun sen tein,
sinua muistin."
"Luoja armon antakohon."
Painoi kiinni pirtin uksen.--
Seisahti etehisessä,
siitä siirsihe pihalle,

pihalta veräjän suulle,
veräjältä kaivotielle;
kaivotieltä korpitielle;

silmässänsä yö ikuinen,
mielessänsä murhe mykkä.
Kääntyi mies rajassa metsän.--
Näki hän kullaisen kotinsa,
kuuli

hän kesäiset äänet,
savun saunasta sinisen,
karjankellojen kilinän,

kaivonvintin vingahduksen,
tuvan uksen aukeavan,
emon aittahan
menevän.
Sydän kiertyi synkän miehen,
elo kaunis kangastihe,
askar autuas
inehmon
maan kovalla kannikalla;
seisoi hetken, katsoi kaksi,

metsän korpehen katosi.
TYYRIN TYTTI.
Tuo oli tyhjä Tyyrin tytti,
vähä paimen pappilassa,
meni messuhun
kesällä,
pisti piiat pilkkojansa:
"Tuossa Tyhjätär tulevi
vailla
kirkkovaattehia."
Tuli itkien kotihin.--
Yksin yöhyet kutovi,
ometassa ompelevi,

joka neulan pistämältä
suli pistos sydänalasta;
sai hamonen
valmihiksi,
meni Herran huonehesen.
Kyseli kyläinen kansa:
"Kuka Tuhkimo tulevi
vailla Herran
helmilöitä?"
Tuli itkien kotihin.--
Kesän helmiä keräsi
karjan kaahlamo-sijoilta,

joka helmeltä hyvältä
kuivui kyynel poskipäältä;
päärlyt
rihmahan pujotti,
meni Herran huonehesen.
Seisoi sulhot tien ohessa
kullakin kädessä kukka,
kukin kultansa
varalta;
minkä otti neiti nuori,
se oli kiltti kirkkotielle,
mitä katseli
kädessä,
se oli kaunis karkeloihin,
minkä piilotti povelle,
se oli
kaupattu kananen.
Tuo oli tyhjä Tyyrin tytti
kulki Herran huonehesen
ilman kukkaa.--
Impi rukka
istui itkien aholla.
Kulki Luoja karjatietä
muodossa maallisen urohon.
"Mitä itket impi
sukka?"

"Tuota vaivainen valitan,
kun olen tyhjä Tyyrin tytti,
vähä paimen
pappilassa."
"Miksi et mene kisahan?"
"Kuinkapa minä kisahan,
kun ei mulla kumppalia."
Kukan antoi armo-Luoja:
"Sulho on sinulla suuri."
Karkeli kyläinen kansa
kummulla välillä vetten,
auringon
alimenossa;
siellä Tyyrin tyhjä tytti
suuren sulhonsa keralla.
Riensi riemuiten kotihin.--
Kukan kätki lippahasen,
pani alle
päänalaisen,
kun heräsi, avasi arkun:
oli kukka kultalehti.
Tuosta tunsi suuren sulhon,
jonk' oli kanssa karkeloinut
kummulla
välillä vetten;
eikä itkenyt enempi.
LUOJAN LEIPÄ.
Kiesus Karjalan jumala
tuo oli karjan kaitsijana
ruman Ruotuksen
talossa.
Ruoja Ruotuksen emäntä
pani konttihin evästä,
viisi leivän
viipaletta,
kuusi suolaista kaloa,
leivät harmaassa homeessa,
kalat
kaikki vuoden vanhat.
Kenpä kontinkantajaksi?
Kultaruusu, Ruojan tytär.
Virkahti kiveltä Kiesus:
"Miksi tuot minulle näitä?"
Lausui kaunis Kultaruusu:
"Eväät on emon panemat,
itkut immen
vierittämät."
Kysyi Karjalan jumala:
"Mitä itket, miesten lempi?"

Puikutti punainen Ruusu:
"Osoa inehmon itken,
koko kohtalon
kovuutta."
Mursi Luoja leivänkyrsän,
pani palasen kannikalle.
"Siis kera
pitoihin käyös!"
Nyrpisti nenäänsä Ruusu,
toki kuuli käskijätä,
söi palan hyvillä
mielin,
toisen miellä mielemmällä,
palat on parhainta nisua,
kalat
kaikki vastasaadut.
Ihmetteli itseksensä.
Jo kysyikin Kiesukselta.
Hymähti hyvä Jumala:
"Niin on laatu Luojan leivän.
Min osoa
inehmon itkit,
sen mehustit särvintäsi,
minkä kohtalon kovuutta,

sen sulostit suupaloja,
alla taivahan sinisen,
armo-luojan atrialla."
Juoksi, joutui kohin kotia,
ei ikinä isonnut Ruusu.
OTERMA JA KATERMA.
Oli kerran mies Oterma,
Otermalla veli Katerma,
kummallakin
nainen nuori.
Ajoivat aamulla varahin
hämäräisen metsän halki;
lauloi puussa
Lemmon lintu:
"Ontuva on mies Oterma,
kaunoinen on mies
Katerma,
hyv' on syödä Hiiden linnun
veljen maksoa veristä."
Veli vanhempi kirosi:
"Mitä laulat Hiiden lintu!"
Sanan saattoi nuorempainen:
"Raikui matkamme ratoksi."
Veljet huhdalta palasi
pimetessä talvipäivän;
paha hongasta pakisi:

"Verevä Oterman onni,
kapea Katerman nainen,
hyv' on syödä
Hiiden linnun
naisen nuoren rintapäitä."
Katerma karahkan otti,
heitti Lemmon lentiäistä.
"Mitä