Heikki Helmikangas | Page 8

aletaan pojalle syöttämään.
Tälle Loviisan puheelle en voinut muuta kuin nauraa, sillä olihan se
minusta vähän kummallista, että ihmisten täytyi lukutaidon
saavuttamiseksi syödä kirjan lehtiä. Tien haarassa, josta tie lähti
Vierimälle, erosin minä Loviisasta. Hän meni suoraan kotiinsa ja minä
juoksin yksin kotiini, johon päästiin maantietä.
Kotiin tultuani sanoin ensin tavallisuuden mukaan terveisiä kirkosta.
Sitten kerroin, että meidän kinkerit ovat jo keskiviikkona ja oikein
kiireesti lisäsin vielä, että Pirttilän Paavo on syönyt katkismuksen ja nyt
hän alottaa syömään Raamattua.
-- Kyllä kait, sanoi siihen äitini, vaan muori ei puhunut mitään.
Päivällinen oli valmis, maitolämmitystä ja ohraista rieskaa. Minä syödä
hotkasin pian ja rupesin lukemaan. Mitä kiireemmin luin aapiseni
läpitse ja pyysin muoria koettamaan, osaisinko varmasti ulkoa joka
luvun hairahtumatta. Muori otti kirjan käteensä katsoaksensa perään ja
se meni vallan hyvin, ettei hänen tarvinnut oijaista kuin kahdessa
kohden. Saatuani luetuksi pyysin luvan päästä Vierimällä käymään
katsomassa Loviisan lukua, sillä luulin hänen taitavan
uudenaikaisempaa sorttia kun meillä osattiin. Ensin en tahtonut saada
lupaa, vaan vihdoin kuitenkin se myönnettiin ja minä juoksin kun hullu
pitkin jokiahdetta Vierimälle.
Totta puhuen en ollut käynyt Vierimällä kun yhden ainoan kerran sitä
ennen, ja senkin pimeällä iltapuhteella äitini kanssa maitoa hakemassa.
Nyt menin sinne selkeällä päivällä ja tultuani lähelle torppaa pysähdyin
hetkeksi katselemaan. Ensinkin katselin kuusia kasvavaa seutua ja
sitten torpan pellon aitoja, jotka olivat jotenkin korkealla matalasta,
keväisestä lumesta. Vierimän uusi riihi, joka oli aivan keskellä peltoa,

veti sen jälkeen huomioni puoleensa, siinä kun oli lautakatto ja
saranoilla varustettu ovi. Kirkkoreisullani en ollut talojenkaan riihissä
nähnyt muuta kuin olkikattoja ja sivulle lykättäviä ovia. Nämät
huomattuani astuin pihalle. Kas, kun se Vierimän ukko oli viiden
pienen ikkunansa pielet punaisella maalilla maalannut. Sepä oikein
sievältä näytti! Mutta vieläkin sievemmältä näytti uutukainen pieni aitta,
joka pihan laidassa seisoi, niin sievästi kuin pirtin pöytä neljän
paasikiven päällä. Olin jo astumaisillani portaita ylös -- sanon ylös
sentähden, että portaissa oli kaksikin otinta -- kun samassa kuulin
takanani äänen hyräyksen: ammuu. Kohta huomasin, että ääni kuului
navetasta, joka oli selkäni takana, pihan toisella puolella. Vierimän
lehmä siellä ammui. Nyt näin navetan oven olevan auki ja minä käänsin
matkani sinne. Siellä oli Loviisakin lehmälle haudevettä keittämässä.
-- Hyvää päivää, sanoin minä, tulin tänne saamaan sinulta vähän
parempaa luvun mallia, sillä luulenpa sinun osaavan uudenaikaisempaa,
kun muori ja äitini.
-- Uudenaikaisempaa! toisti Loviisa hiukan ihmetellen. Samassa tuli
Vierimän muorikin navetan loukosta esiin. Hän se oli, jonka kädessä
koko Vierimän torpan hallitus-nyörit olivat. Hän oli Vierimän ukon äiti.
Loviisan äiti oli kuollut jo lapsensa ensimäisellä ikävuodella. Sen
muistin kuulleeni kerrottavan, sillä korva paljon maata kulkee. Ja mitä
muuta olin kotonani kuullut Vierimän elämästä, oli se, ettei ukko
saanut mitään tehdä, ei kumminkaan suurellisempia asioita päättää,
ilman äitinsä suostumusta. Nytpä vähän luontoani masenti, kun
äkkiarvaamattani seisoin tämän Vierimän haltiattaren edessä. Ajattelin
sinne tänne päässäni, palatako kotiin vai pysyä päätöksessäni että saada
luvun mallia. Väkisin tahtoi palaamis-ajatus päästä voitolle, ja miten
olisi käynytkään, eiköhän minun vanhasta pienennetty miehuuteni olisi
masentunut aivan voimattomaksi ja minä vaimon puolen tieltä vetäynyt
takaisin, jollei muori olisi lasisilmiään korjaellen sievästi kuiskanut
lehmälleen: Syö nyt, Mustikki, siinä vähän jauhoja ja haudevettä, ja
lähdetään, Loviisa, sisälle! No niin, ajattelin minä ja siirryin ulos
navetasta toisten edellä. Nyt tuli muori aivan lähelle minua, katsoi
minua tarkasti silmiin, juuri kuin tunteaksensa; mutta eipä tuntenutkaan,
koska täytyi kysyä: Kenen poika sinä olet? Mutta ennen kuin ehdin

vastata, sanoi Loviisa: Heikkihän se on. -- Ai, Heikkuko se on, sanoi
muori, no, tule sisälle, lapsi.
Ja niin me mentiin, muori edellä, Loviisa muorin perässä ja minä
kolmantena. Sisään tultuani näin Vierimän ukon istuvan pöydän päässä
hartaasti lukien jotakin, ei aivan suurta kirjaa. Minä pysähdyin
ovipieleen seisomaan ja katselin talonväen käytöstä. Molemmat
toisetkin, niin muori kuin pieni Loviisa, menivät istumaan pöydän
taakse, peräpenkille. Hekin ottivat kirjat käteensä ja rupesivat hiljaa
lukemaan, antaen huoneen isännälle sen kunnian, että hän, joka oli
talon ainoa miespuoli, sai yksinänsä ääneen lukea. Minä taas
suurimmaksi ihmeekseni katselin seinäkelloa, joka seisoi kaappinensa
peräseinällä, uhkeana kuin jonkinlainen puumies tuntitaulu kasvoina, ja
silloin löikin kello kuusi lyömää ja se oli kello kuutta se.
Nyt käskettiin minun astua pöydän ääreen ja istua pöydän etupuolella
olevalle lavitsalle kuuntelemaan kun luettiin. Vähän ujostellen tottelin
käskyä ja istuin määrätylle paikalleni. Vähän aikaa kun olin kuunnellut,
painoi isäntä hiljaa kirjan kiini, laski varovasti kätensä otsallensa ja
lausui huoaten: Kyllähän se ruoskii ihmistä sekin saarna. -- Tästä
huomasin, että hän oli lukenut saarnakirjaa. Sitten hän siirsi itsensä
lähemmäksi minua ja lausui: No Heikku poika, jokos sinä osaat lukea?
-- Jo minä aapiskirjan osaan ulkoa, sanoin minä.
-- No eihän se olekaan hullummasti, kun jo aapisen osaat ulkoa, siinä
on jo kaunis alku, pitkitä päälle, kyllä sinusta mies tulee, kun kerkiää.
Olethan sinä miehen poika, vaikka merimiehen; mies hän muutoin oli,
oli kylläkin mies ja miesten paraita, mutta äitiä kohtaan oli hän vähän,
-- kas, ole vaiti suuni -- -- -- Heikki parka, sinä et tiedä mitään.