Heikki Helmikangas | Page 9

--
Tiedätkö, että sinulla on isää ollutkaan?
Minä ajattelin kovin ja ajateltuani asiaa sinne ja tänne, minä vastasin:
-- En tiedä mitään, hyvä isäntä, kun äitini on vaan sanonut kerran, että
olen vanhasta pienennetty.
-- No paraiksi ikään! Kasva, Heikki, vielä vähän vartta, niin minä sitten

sanon sinulle kaikenlaista. Sen jälkeen katsahti isäntä äitinsä puoleen ja
sanoi: Antakaa ruokaa pikku vieraallemme, pianhan lapselle tulee nälkä
eikä taida niin kovin suuret viljat hänen kotonansa ollakaan.
-- Kyllä, kyllä, sanoi muori ja nousi liikkeelle, ajattelin itsekin samaa,
vaikka jäin tuossa lukemaan. Syötkö sinäkin jo Loviisa, niin minä
panen pöydälle ruokaa; siinähän se samassa sitten Heikkikin syöpi.
-- Kyllähän minäkin syön tämän naapurin isännän kanssa, sanoi
Vierimän ukko naurahtaen, tuokaahan ruokaa, äiti.
-- Loviisa, tulespa auttamaan, että käypi pikemmin, sanoi muori, ja
Loviisa nousi ja oikein oli mielestäni sievä tuo pieni Loviisa, kun hän
nöyrästi totteli vanhaa mummoa ja liikahteli nopeasti kun västäräkki.
Olipa mielestäni hän jo koko emäntä.
Pian olikin pöydällä ruokaa kaikenlaista. Siinä ohraista rieskaa ja
hapanta leipää, voita, siikakalaa ja viiliä, olipa vielä kylmää
lihalientäkin ja kirnupiimää juotavaksi. Sitten aloimme syödä ja kun
olimme joltisestikin syöneet, niin toi muori lisäruoaksi kivikupilla
uunijuustoa, joka oli valmistettu termi- eli juustomaidosta maan tavan
mukaan. En eläissäni ollut syönyt vatsaani niin täyteen kuin nyt. Kun
olimme syöneet ja minä kiitellyt ruoan edestä, sanoi isäntä: Koetapas,
Heikki, lukea tuossa, että mä näen, kuinka sinä osaat. Minä olin kohta
valmis lukemaan, otin virsikirjan ja satuin aukaisemaan virren jossa
seisoi: Sun haltuun, rakas isäni, mä annan aina itseni. Se oli minulle jo
ennaltaan hyvin tuttu virsi, niin että osasin sen ulkoa. Perästäpäin, kun
olin sen lukenut, ihmettelin suuresti, minkä vuoksi juuri tämä meillä
usein käytetty virsi sattui eteeni kylässäkin ja tuli mieleeni, että
varmaankin oli Vierimällä samaa virttä sinä päivänä veisattu ja sen
vuoksi kirja jäänyt höllemmälle siltä paikalta, niin että se itseksensä
aukeni.
Isäntä oli suurimmalla mielihyvällä kuunnellut lukutaitoani, sen
huomasin hänen silmistänsäkin.
-- Hyvin meni lukusi, sanoi hän minulle, hiljaa päätäni sivellen, vaan
minä ehätin hänelle samassa myöskin ilmaisemaan, että olin tullut

heillä käymään siinä tarkoituksessa, että jos mahdollista saada
uudenaikaisempaa luvun mallia Loviisalta.
Tähän isäntä vähän nauraa myhähti, ja sanoi sitten: Lieneekö tuota
Loviisallakaan mitään uudenaikaisempaa luvun mallia näyttää, ei
hänkään ole mitään koulua käynyt, vaan kun nyt lienet sitävasten tänne
saapunut, että luvun mallia saisit, niin saamasi pitää, mitä olet
etsimässä. Loviisa, alappa poukuttaa pitkää Wepeljusta, että Heikkukin
kuulee.
Nyt niin kuin hypähtelevä västäräkki juoksi Loviisa pöydän päähän,
sieppasi katkismuksen hyllyltä ja pani oikein ihmetyttävän kiivaan
poristuksen alkuun, niin että minä ihmeissäni katselin sitä menoa. En
voinut olla ajattelematta, että jos hän sillä tavalla vaan jatkaisi edes
kokonaisen keväisen päivän, niin epäilemättä hän siinä ajassa koko
raamatun lukisi kannesta kanteen. Totta puhuen, minä en ehtinyt
montakaan sanaa kuulemaan, semmoisella vauhdilla kävi luku. Tätä ei
kuitenkaan aivan kauan kestänyt, sillä olihan vaan tarkoitus antaa
minulle luvun mallia ja kun sen olin nähnyt ja kuullut ja vielä itse
vakuuttanut sen hyvin tajunneeni, pääsi Loviisa vapaaksi opettajattaren
virasta ja sai luvan panna kirjan entiselle paikallensa hyllylle.
Luvun mallia saatuani kiittelin heitä kaikkia, puristaen heitä kaikkia
kädestä; mutta ennenkuin sain kotimatkalleni suoriutua, muistutti isäntä
minua, että välttämättä tulisin kinkeriin, sillä kuusivuotiaana oli
Loviisakin ensi kerran kinkereissä käynyt. Sitten minä panin karvalakin
päähäni ja sanottuani hyvästi nyt! läksin minä juosta lerputtelemaan
kotiini.
Aurinko oli jo ihan tipahtamaisillansa, kun saavuin äitini mökin
edustalle. Siinä nyt mietiskelin, miks'ei meillä ollut niinkun Vierimällä
riihtä, aittaa, navettaa ja punaiseksi maalatuita ikkunapieliä. Tätä
ajatellen astuin huoneeseen, sanaakaan sanomatta otin muorin vanhan
katkismuksen hyllyltä ja aloin lukea niin joutuisasti kuin taisin, vaan
kun olin kankeampi kielestä, niin eipä käynytkään minulta
puoleksikaan kuin Loviisalta. Siitä minä huolestuin ja sanoin julki
murheeni. -- Kuinkahan mahtanee minun käydä kinkerissä, kun en taida
niin terävästi lukea kun Vierimän Loviisa.

-- Ei se mitään haittaa, lausui muori, kun vaan muuten selvästi lukee,
vaikk'ei se kävisikään kiivaasti kuin vaunun etupyörä.
-- Onhan sitä eroitusta sinun ja Vierimän Loviisan välillä, sinä vasta
jankkaat sisältä katkismusta ja Loviisa lukee ulkoa; tottahan se
joutuisammin käy siltä, joka ulkoa osan, sanoi äitini.
Noista sanoista tulin minä joltisestikin hyvilleni, luin vielä kerran
aapiseni läpi ja heitin itseni iltarukouksen luettuani levolle.
Keskiviikko-aamuna nousin ani varhain, sillä kinkerin huolet häiritsivät
untani. Minä pesin kasvoni ja puin päälleni. Äitini ja muori tekivät
samoin. Ennenkun lähdettiin, luin minä aapiseni läpi kumminkin
kolmeen kertaan. Vatsani pohjassa tunsin jotakin outoa vapistuksen
tapaista. En oikein tiennyt mikä minua vaivasi; mutta äiti sen tiesi ja
anoi:
-- Se tulee pelkäämisestä; koeta vahvistaa itseäsi, ettet vaan hämmästy
kinkerissä.
Minä koetin vahvistaa itseäni mahdollisuuden mukaan, vaan eipä siitä
tahtonut parempaa tulla. Lähdimme kuitenkin pyhäpuvussa ulos
mökistä, äitini pani oven lukkoon, ja sitten astuimme kinkeritaloa kohti
aika vauhtia. Sinne päästyä menimme sisälle pirttiin, jossa jo istui
ihmisiä ei ainoastaan ympäri seiniä penkeillä vaan myöskin lavitsoilla
ulompana laattialla. Miehet istuivat toisella puolella pirttiä, naisväki
toisella, tyhjä avara ja puhtaaksi pesty