Heikki Helmikangas | Page 7

suonut muorin jo olevan kotona,
vaan siinäpä temppu. Muoria kesti odottaa koko neljä päivää. Vasta
senjälkeen hän tuli ja toi kun toikin aapiskirjan, sekä myöskin
lakristatangon, jonka hän asetti kirjan viereen hyllylle. Siinä ne tuliaiset
minulle. Jos olisin saanut itse määrätä, olisin kohta syönyt lakristan,
sillä niin olin yöt ja päivät makiaisia odottanut; mutta toisin oli päätetty.
Ensin täytyy Heikin oppia edes Aan oikein tuntemaan, ennen kun saa
maistaakaan lakristaa. Semmoinen oli tuomio. Ei auttanut, vaikka
lakristan maku jo tuntui suussa, niin että olin vähällä kieleni nielaista.
Minä otin aapiskirjan ja aloin katsella sitä päältä ja sisältä.
Kirja oli oivallisen kaunis, se täytyy minun tunnustaa, vaan siinä se
kaikki, että se oli kaunis. Sillä tuota A-puustavia en ollut minä mies
löytämään, vaikka olin jo lähes kuuden vuoden vanha. Pian olinkin
kaikki lehdet läpikatsellut. Viimeisellä lehdellä näin linnun kuvan. Kun
sitä ihmettelin, sanoi muori, joka istui liedellä lämmitellen itseänsä, se
on aapiskukko. Ja sitten hän vielä lisäsi: se kukko se juuri onkin, joka
antaa kaikellaista hyvää suuhun pantavata sellaisille lapsille, jotka
ahkerasti lukevat. Mutta koetappas, ehki, ruveta tavustelemaan ison
Aan kanssa, sillä siitä on alku aljettava ja lopuksi tulee Öö.
Minä juoksin niin kiivaasti muorin luo, että olin vähällä lentää pääni

uunin rintaan, istuin muorin polvelle ja sanoin: Opettakaa, muorikulta,
minua lukemaan.
No, niinpä niin, sanoi muori, otti älläpuikon, osoitti sillä kirjan ensi
sivulla olevaa isoa kirjainta ja sanoi: tuo on Aa.
Siitäpä se olikin alku, niin kuin muori oli sanonut. Mitä suurimmalla
innolla koetin minä oppia kirjaimia tuntemaan eikä mennytkään monta
aikaa, korkeintansa kolme päivää, ennenkuin jo hairahtumatta osasin
kaikkien puustavien nimet. Lakristaakin kesti syödä saman verran aikaa,
kun tarvittiin Aan armeijan voittamiseksi. Voitettuna vangittiin koko
hänen joukkonsa aivojeni sisimpiin komeroihin.

VIIDES LUKU.
Sukukinkerit.
Oli kevät ja ihanat pitkät päivät. Noin pari kuukautta olin lukea
paukuttanut aapistani ja viimein saanut päähäni koko sen sisällyksen.
Eräänä sunnuntaina olin taaskin kirkossa, ja sain siellä omin korvin
kuulla, että ensi keskiviikkona oli meidän kinkerikunnan kinkerit. Tästä
tulin ensialussa iloiseksi, sillä mieleeni juolahti, että nyt saisin näyttää
lukutaitoani kinkerissä, mutta tuntui myöskin vähän häpeälliseltä, kun
en osannut yhtään lukua katkismuksesta. Olisin tahtonut osata
katkismuksenkin ulkoa, mutta kun myöhään olin alkanut, niin olin kuin
olinkin myöhästynyt.
Pitkin askelin astelin minä kotiapäin kirkosta Loviisan kanssa. Loviisa
oli meidän naapuritorpan ainoa tytär ja me olimme yhdessä käyneet
kirkossa. Hän oli minun oppaanani, sillä tyttö oli jo yhdeksän vuotinen,
minä vaan kuuden. Tämä Loviisa Vierimä oli erittäin taitava lukemaan
ja tarkkamuistinen, niin että mitä hän muutaman kerran luki, sen hän
kohta osasi ulkoa. Minä kyselin häneltä, kuinka kinkerissä ollaan, sillä
tiesin hänen olleen siellä jo kolmena vuonna. Hän kertoi minulle
kaikenlaisia kinkereistä ja muun muassa senkin, että kinkereissä ovat
ne ihmiset kaikkein onnettomimmat, jotka joutuivat lukemaan

keskiajalla. Silloin ovat nimittäin papit ja lukkarit kaikkein
kiivaimmillaan ja äreät että syödä tahtovat huonolukuisia, kun sitä
vastaan ne, jotka joutuivat lukemaan joko aivan alussa taikka aivan
lopussa ovat onnellisiksi kehuttavat. Aamurukouksista liuvennut sanan
voima vaikuttaa alussa, että niille, jotka ensiksi esiin astuvat, ei vielä
niin kiivaita olla ja lopussa taas, kun luettajat jo ovat hyvin väsyksissä
ja alkavat syljeskellä ja odottelevat mielihalulla päivällisen
valmistumista, ovat he näistä syistä vähemmin taipuvaisia
nuhtelemiseen.
Suurella uteliaisuudella kuuntelin Loviisan puheita, mutta vähän
mietittyäni huomasin ne hyvin yksipuolisiksi. Sillä sen mukaan kuin
hän kertoi ei näkynyt olevan paljo apua lukutaidosta, oliko se parempi
tai huonompi. Sen tähden kysyin Loviisalta:
-- Eivätkö luettajat sitten pidä mitään väliä, onko hyvä taikka huono
lukemaan, vai riippuuko torujen saaminen ainoastaan ajasta ja
kellonmäärästä, luulisinpa kohtuulliseksi, että niitä, jotka ovat olleet
ahkeria lukemaan, asetettaisiin vähän kunniallisemmalle puolelle, jota
vastaan laiskat lukijat pantaisiin häpeässä istumaan, vieläpä tukastakin
pölytettäisiin.
-- Kyllä se on niinkin, sanoi Loviisa, että kinkereissä isostikin niitä
kiitetään ja kehutaan, jotka hyvin osaavat, ja pahastikin pölytetään
laiskoja. On minuakin joka kerta kiitetty lukemisestani ja luullakseni
lienee liiaksikin kiitetty, sillä ei lukutaitokaan aina riipu ahkeruudesta.
Muutamat ovat kyllä laiskoja lukemaan ja saavuttavat kuitenkin
kinkerissä erinomaista mainetta, heillä kun on tavaton muistin lahja.
Sitä vastoin käy toisille aivan hullusti, vaikka ovat olleet kymmenen
kertaa ahkerampia, mutta ovat hatarapäisempiä ja vielä lisäksi arkoja ja
pelkureita, niin että vapisevat papin tahi lukkarin edessä kuin kahila
virrassa eivätkä saa suutaan auki. Vaikka osaisivatkin lukea, saavat he
mitä kovimpia torumisia, jos pappi tahi lukkari sattuu olemaan
kiukkupäinen. Niin esimerkiksi ei voi ahkerampaa olla kuin Pirttilän
Paavo, mutta hän ei saa kirjaa päähänsä, vaikka sitä varten ponnistelisi
sata vuotta yöt ja päivät. Ei hän juuri muutoin ole hullu, mutta
lukemaan hän ei opi, vaikka häntä jo on käytetty tietäjissäkin. Tietäjä

on määränyt hänen syömään katkismuksen lehtiä jauhopuurossa taikka
pehmeän limpun kanssa ja hän on jo tietääkseni syönyt yhden äitinsä
katkismuksen loppuun, mutta ei ole sekään auttanut. Nyt on taaskin
sama tietäjä keksinyt uuden tuuman. Hän on näet määrännyt kaikkein
vaikuttavampana keinona, että Paavolle syötettäisiin Raamatun lehtiä ja
eilen kävi Pirttilän emäntä ostamassa rantakylästä hyvin vanhan
raamatun, jota nyt varmaankin