Heikki Helmikangas | Page 6

minulle vieras ja se oli nälkä. Mitä muuta, olipa
evästä! Minä pistin sievästi käden taskuun ja otin sieltä leipäpalani ja
lohen nahkani ja aloin suurella halulla syödä. En olisi uskonut, että tein
viisaasti, kun ruokatähteeni taskuuni kätkin. Tämän huomasi äitini pian,
eikä hän sallinut minun syödä ihmisten nähden kirkonpenkissä. Minun
täytyi istua alas sen kapean laudan päälle, jossa muut jalkojansa pitivät.
Kun ei nälkä häpeätä katsonut, niin en minäkään. Istuin vaan nöyrästi
toisten jalkaportaana ja söin kaikki säästöni loppuun. Syötyäni panin
mieleeni ilman kenenkään muistuttamista, että jos toisten kirkkoon
menen, niin syön lähtiessäni kylliksi, etten tarvitse kirkossa syödä ja
syömisellä häiritä omaa hartauttani ja rikkoa toisten kirkkorauhaa.
Ilman muita tapahtumia päättyi jumalanpalvelus sievästi ja me
lähdimme ulos kirkosta. Minä sain taaskin istua kelkkaan ja ajaa niin
kotia kohti. Mutta ennen kuin sinne ehdimme, tapasi minun kauhea vilu.
Minä aloin huutaa kelkassa ja pyysin, että saisin juosta; vaan kun äitini

nosti minun maantielle seisomaan, niin enpä voinutkaan seisoa oikealla
tavalla, jalkani olivat melkein turtana. Äitini käski minun hypähdellä ja
minä koetin kaiken voimani perästä tehdä niin kuin oli käsketty, vaan
huonosti se kävi. Kuitenkin tulin siitä vähän notkeammaksi ja
vihdoinkin pääsin kotiin. Kun sitten vedettiin kengät pois jalastani
lämpymässä huoneessa, olivat varpaani paleltuneet. Äitini otti ulkoa
lunta ja hieroi sillä jalkojani, siksi kun varpaani syttyivät palamaan,
näkymättömään liekkiin. Niin se todella poltti kuin tuli. Vaan ei sillä
hyvä, että jalkojani poltti, alkoipa käsiänikin polttaa ja vieläpä paljoa
pahemmin. Ne tulivat aivan tönköiksi ja väriltään sinisenpunaisiksi,
samalla paisuen hirmuisen paksuiksi. Niin muodoin olin joutunut mitä
auttamattomimpaan epätoivoon ja aloin itkeä. Äitini käski minun
käsilläni hieroa hiuksiani, vaan yhä vaan tuskani kiihtyi. Tässä
neuvottomassa tilassa sieppasi äitini noin puolen korttelin vetoisen
pullon, kaasi siitä erästä kerman näköistä ainetta kämmenellensä ja
voiteli sillä käteni ja jalkani. Suureksi ilokseni lakkasi hirmuinen
pakotus melkein kohta. Kun uteliaasti kuulustelin mainion voiteen
nimeä, niin pisti äitini ennen kun vastasi, pullon nenäni alle. Olipa se
väkevää! Tahtoi kerrassaan salvata henkeni liikunnon ja saattoi minun
pahasti aivastamaan. Hankittuansa minulle tämän havainnon voiteen
voimasta, lausui äiti naurusuulla:
-- Se on kamferttilinementtiä.
Oudolta kuului nimi, mutta tarkasti se on muistettava, ajattelin minä,
kun voiteen avulla aloin jälleen tulla terveeksi pojaksi. Ehtoolla jo
hypähtelin niin kun ennenkin ja olin iloinen, että olin saanut käydä
kirkossa ja kuulla pappilan nuoren herran saarnaavan. Muutamien
päivien perästä lähti varpaistani nahka pois ja varpaani tulivat
erinomaisen aroiksi, etteivät kärsineet sukkaakaan.
Siten oli minulla sekä surua että iloa ensimmäisestä kirkossa
käynnistäni, vaan niinhän tässä maailmassa surut ja ilot, vahingot ja
voitot vaihtelevat. Ja onhan se vaan tavallista eikä mitään satunnaista.

NELJÄS LUKU.

Ällätikku.
Oli kulunut muutamia viikkoja ensimmäisestä kirkkomatkastani, kun
muori eräänä päivänä läksi kaupunkiin. Minä surkuttelin häntä, sillä oli
keskitalven aika ja lunta sangen paljon maalla, mutta hän nauroi minun
hätäilemiselleni. En ole ensi kertaa pappia kyydissä, sanoi hän, ja otti
selkäänsä pussin, joka oli täpö täynnä sukkia ja vanttuita, joita hän
meni kaupittelemaan kaupunkiin. Mennessään hän lupasi tuoda jotakin
tuliaisiksi minulle ja sitten hän astui eteenpäin, selkä kotiin käännettynä.
Minä taasen katsoin muorin jälkeen, niin kauan kuin vähääkin voin
häntä nähdä.
Oli juuri auringon noustessa, kun muori läksi, ja jotenkin hampaita
tärisyttävä pakkanen. Äitini jäi kotiin villoja kehräämään, joita hän
sanoi kehräävänsä ruustinnalle. Minä olisin mielelläni häntä auttanut
kehräämisessä, mutta äitini sanoi sen olevan poikalapselle sopimatonta
työtä että villoja kehrätä. Parempi, arveli hän, olisi se, jos veistelisin
itselleni ällätikun. Ällätikun! sepä jotakin kummallista, jommoista en
ollut milloinkaan missään nähnyt. Kuinka voisin minä sitten ällätikkua
veistellä? Sen kohta sanoinkin: En osaa minä semmoista vuolla.
Äitini katsahti minuun taaskin tapansa mukaan totisesti ja sanoi:
Miks'et samalla sanonut, eipä taida Tauriainen tehdä tervatynnyriä.
Tuohon asiaan olisin mielelläni jotakin vastannut, mutta en uskaltanut
mitään puhua, kun satuin samassa katsomaan tuvan nurkkaan, jossa
koivunvarpuluuta majaansa piti. Se oli tavallisesti äitini oikean käden
kanssa liitossa minua vastaan, kun satuin jotakin äitin lakia vastaan
rikkomaan. Minä ajattelin vaan, kyllä sinä, luuta, piankin taidat
hyväntahtovaisesti tarjota varpujasi äidilleni avuksi, jos minä vielä
rupean Tauriaiskysymyksestä tarkempaa selkoa ottamaan. Kysyin
sentähden nöyrästi vaan:
-- Mistä ällätikku tehdään, äiti kulta?
-- Päreestä, oli vastaus.
Minä otin kokonaisen, hyvin leveän päreen, vein sen äitilleni ja pyysin

äitiäni näyttämään ällätikun mallia.
Äitini otti nyt, sanaakaan puhumatta päreen kädestäni, taittoi
lyhykäisen palasen ja vuoleskeli siitä sievän tikun. Olipa se oikein kuin
hännällä varustettu, vähäten vivahtava pikku sisiliskoon, joita oli
kotona niityn ruohikossa. Yläpäässä oli peukalon sija, hännän juuressa
oli juuri kuin olkapäät, joihin minun oli asettamin etusormen ja
keskisormen päät, ja häntä oli se, jolla ajan tultua pistettäisiin, vaikka
Iitä silmään.
Ällätikku oli siis valmis, mutta kun minäkin tahdoin saada jotakin
omista käsistäni valmistumaan, tein vielä toisen, ja kolmannenkin
puikon ja kuta useamman tein, sen sievempiä ne syntyivät. Uuden
kapineen käytäntö pysyi minulta kuitenkin hämäränä. Äiti käski panna
tikut hyllylle, siksi kuin saisin aapiskirjan, jommoisen hän sanoi
muorin tuovan kaupungista. Sitä kirjaa lukiessa olisi näet ällätikku
tarpeeseen. Nyt alkoi ikävä aika. Olisin