Heikki Helmikangas | Page 5

pidin kaikin
voimin kiinni äitini kädestä, joka samassa ottikin minun syliinsä. Nyt
jouduimme kumpikin suureen ahdinkoon, sillä meidät työnnettiin
ovipieltä vasten. Minä koetin tehdä itseni niin pieneksi kuin

mahdollista, mutta jäin kuitenkin yhtä suureksi kuin ennenkin ja ennen
kun huomasin, olin seisomassa kirkon porstuassa, akkunan edessä,
äitini vieressä, ja kansaa tulvasi minun ohitseni kirkkoon, kuin vettä
Temmesjoessa. Ei ollut vielä kiirettä kirkkoon, koskei äitini kiireempää
pitänyt, vaan rupesi minulle näyttelemään esineitä, jotka löytyi kirkon
porstuassa. Ensin näytti hän minulle erästä mustannäköistä esinettä. Se
oli puusta tehty ja oli näköjään juuri kuin kumollaan oleva pirtin penkki
ja seisoi siinä jonkunlaisten jalkojen tapaisten telineiden päällä.
Tarkemmin tutkittuani huomasin siinä olevan koko pitkän rivin
pyöreitä reikiä. Minä ajattelin ja ihmettelin ja viimein kysyin äidiltäni,
mikä tuo on?
-- Se on jalkapuu, sanoi äitini.
Tällä vastauksella olin tyydytetty, sillä luulin jo itsekin olevani asian
perillä, kun näin sen jalkojen päällä seisovan, enkä enempää sitä
kysellyt. Vaan kun kaulaliinani oli jotenkin pahasti solunut ja muitakin
pieniä vikoja taisi olla vaatetuksessa, pani äitini minun istumaan erään
kalun päälle ja laitteli siinä minua niin sieväksi pojaksi kuin
mahdollista, ja sanoi sitä tehdessään:
-- Istu mustassa penkissä pienenä, niin et tarvitse isona istua!
Noista sanoista, totta puhuen, vähän säikähdin. En tosin ijässäni ollut
kuullut puhuttavan mustasta penkistä, jonka tähden en tietänyt
täydellisesti enkä nimeksikään mustan penkin tarkoitusta. Kuitenkin
kävi läpi minun ruumiini jonkunlainen väristys. Minä hyppäsin
seisoalle ja katsahdin hyvin hätäisesti äitiäni silmiin ja nähtyäni, kuinka
äitini totisesti katseli minua, en huolinut vaivata häntä kysymyksilläni,
vaan käännyin tarkastelemaan tuota mainittua esinettä. Se oli
kolmi-asteinen, karmilla varustettu istuin. Nyt en enää malttanut olla
kysäisemättä äidiltäni: Mikä on tuo tuoli, ja kenen siinä täytyy istua?
-- Siinä pahantekijät istuvat kirkonrangaistusta, sanoi äitini, jonka
katseessa näkyi jotakin surullista sääliväisyyttä. Sitten astuimme, äitini
minua taluttaen, sisään kirkkoon.
Ja nytkös silmäni oikein levenivät. Suuri oli todella hämmästykseni,

kun astuin ensikerran Herran huoneeseen. Minä katselin ja katselin,
joka paikkaa silmäni tutkivat ja sydämmeni oli tykkänänsä pyhien
tunteiden vallassa, missä koneentapaisesti astelin äitini sivulla. Silloin
vasta huomasin, että istuin vastapäätä alttaria penkissä äitini vieressä,
kun minua hyvänpäiväisesti litistettiin. Vaikka olin aivan nuori ja pieni,
käsitin kuitenkin, että kun ihminen on kovin syvällisissä ajatuksissa,
niin toisten ihmisten lykkiminen vaikuttaa sen, että hän herää juuri kuin
uuteen eloon haaveistansa ja mietteistänsä.
Näin herättyäni aloin huomata, mitä kirkossa tapahtui. Eräs mies, joka
seisoi erinäisessä penkissä, rupesi veisaamaan ja koko seurakunta jatkoi
hänen perässään. Sepä oli todella tärisevä virsi, jommoista en sitä
ennen ollut kuullut. Minä kuihkasin äitini korvaan hiljaa: Kuka tuo on,
joka taululle numeroita asetteli ja ensiksi veisaamaan rupesi?
-- Se on lukkari, sanoi äitini.
Lukkari! ajattelin minä, hänpä siis onkin kirkon etevin, sillä hän panee
koko toimituksen alkuun. Ja nyt taas muistin yhden kappaleen muorin
isosta kirjasta, nimittäin, mitä siinä sanottiin soitannosta Jerusalemin
templissä. Minä huokasin syvään, kirkkotoimitus täytti sydämmeni
oudolla hartaudella. Enkä minä paljon ympärilleni katsellut, sillä äitini
käski minun katsoa virsikirjaan. Sitä teinkin. Oikein tarkasti katselin
kirjan lehtiä, vaikk'en ainoatakaan puustavia vielä tuntenut.
Pian oli virsi loppuun veisattu ja pappi alkoi aittariita lukemaan. Ensi
alussa säikähdin sitä, sillä en ollut huomannut, milloin pappi oli sinne,
ennen tyhjään paikkaan astunut. Mutta vähän päästä jo siksi toinnuin,
että rupesin eroittamaan sanojakin. Minä kuulin papin puhuttelevan
meitä kaikkia veljikseen ja sisarikseen, josta tulin erittäin iloiseksi ja
sydämellisimmällä halulla koetin ymmärtää jok'ainoan sanan. Mutta
ennen kun alttari toimitus oli loppunut, ilmestyi Jaakkokin toverinensa
seisomaan penkin päähän, minun kohdalleni, käytävän toiselle puolelle.
Se oli paha sattumus, jota en ensinkään olisi halunnut juuri kaikkein
pyhimmän hartauteni hetkellä. Sillä heti kun olin hänen nähnyt, muistui
mieleeni hänen tulonsa pienennystäni katselemaan eikä se muisto ollut
laisinkaan terveellinen. Se synnytti minussa jonkunlaista vihaa häntä
kohtaan. Minä en tahtonut katsella häntä, vaan käänsin pääni toisaalle

ja huomasin meidän muorin, joka istui saarnatuolin juurella pienellä
tuolilla, hiljaa huojutellen ruumistansa ja hellästi silmäillen pappia.
Tämä muorin käytös saatti minun jälleen hyvälle päälle ja minä tunsin
itseni leppyneemmäksi Jaakkoa kohtaan.
Pohjolan kylmä pakkanen, joka uskaltaa astua kirkkoonkin, oli sinäkin
juhlapäivänä sinne saapunut ja kukatiesi ennen kun minä. Se alkoi
nipistellä minua käsistä ja jaloista ilman armoa. Toisetkin ihmiset,
vaikka olivat paljon paremmin vaatetetut kuin minä, alkoivat vähitellen
yksi toisensa perään takomaan jalkojansa yhteen ja yskimään oikein
ankarasti. Minua paleli niin että teki mieleni itkemään, vaan en
kuitenkaan ottanut sitä häpeätä päälleni, että olisin itkenyt. Kun eivät
toisetkaan itkeneet, päätin minäkin kärsiä tätä yhteistä rasitusta ja
samassa tuli taas muuta huomattavaa. Nyt näet astui saarnatuoliin eräs
aivan pieni ja nuori poika ja äitini kuihkasi hiljaa korvaani: kuule nyt,
kun pappilan nuori herra saarnaa! Ja nytkös minä rupesin oikein
mielelläni kuuntelemaan. Toisetkin lakkasivat rykimästä ja takomasta,
niin että korvani eivät kuulleet mitään muuta kuin sen nuoren pojan
kimakoita ja suloisia sanoja. Nyt ei enään mielestäni lukkari ollut
kirkon etevin. Etevyyden sijan oli pappilan nuori herra saanut ja siinä
luulossa olivat kai kaikki muutkin. Mutta kun olin jo jonkun ajan
saarnaa kuunnellut, tuli