Heikki Helmikangas | Page 4

puukon ja rupesin tikkuja vuolemaan, niin äitini otti
puukon sekä tikun pois kädestäni ja sanoi: Älä nyt toki jouluna
vuolemaan rupea! Ja samassa hän myös sanoi, että jollei olis ulkona
niin kauhea pakkanen, niin pääsisit tänään kirkkoon, mutta jos
huomiseksi ilma lauhtuu, niin pääset huomenna sen sijaan, joko minun
taikka muorin kanssa. Sen puheen johdosta olin minä kirkkoon menon
touhussa koko joulupäivän, ja yölläkin oli ajatus mielessäni, niin etten
totta puhuen paljon unta saanut.
Niinkuin sanoin, oli sunnuntai-aamu. Vaikka minä olin paljon valvonut,
olin minä kuitenkin jo aikaiseen vaatteissani ja kirkkoon lähdössä, niin
etten muuta joutanut kuin tavan takaa käydä ulkona ilmaa
haistelemassa, Onneksi tunsin ilman olevan sinä aamuna paljon
lauhkeamman kuin edellisenä päivänä. Kuitenkaan ei näyttänyt äitini
enemmän kuin muorikaan mitään kiirettä pitävän. He lukivat, keittivät
ja vieläpä joutenkin istuskelivat. Mutta mikä ihmeellisintä oli, he
rupesivat syömään ja söivät mielestäni niin hirmuisen kauan, että se
minua oikein suutuksiin asti ikävystytti. Minulta itseltäni oli ruokahalu
tykkänään kadonnut. Vaikka minua kehoitettiin syömään, en
kuitenkaan ollut millänikään syömisistä, sillä mieleeni ei muuta
mahtunut kuin kirkko, jota en vielä elämässäni ollut likeltä nähnyt;
ainoastaan etäältä olin sen nähnyt, nimittäin äitini mökin katolta.

Kirkosta ajattelin, että se olisi yhtä kaunis kuin Jerusalemin temppeli,
jota muori äitini ja minun kuullen oli lukenut vanhasta suuresta kirjasta.
Olin jo seisonut tuntikauden ovipielessä lakki päässä, kun
äkki-arvaamatta sain kovan käskyn tulla syömään ja vastoin tahtoani
äiti minut talutti pöytään. Tässä tilaisuudessa olisin antanut vaikka mitä
sen edestä, etten olisi tarvinnut syömisellä aikaani hukata eli syödä
itseäni pois kirkosta. Rupesin kuitenkin käskyn mukaan syömään.
Äitini toi leipää ja voita ja muori toi lohen nahkaa, joka oli jäännös siitä
puolen naulan painavasta lohenpalasesta, jonka muori oli jouluksi
kylästä tuonut ja josta itse liha oli jo joulupäivänä syöty. Minä levitin
voin leipäni päälle ja muori pani lohen nahan voin päälle ja ateriani,
maito siihen lisättynä, oli valmis. Tosin rakastin syödä lohta, vaan en
olisi mielelläni syönyt sitkeätä nahkaa, jonka laidassa oli härskiytynyttä
rasvaa. Rasva olisi mielestäni paremmin sopinut kengän voiteeksi, kun
minun eineekseni, etenkin niin juhlallisella hetkellä. Huomaamatta
käänsin nahan palan kasaan leipäpalasen toiselle laidalle ja söin vaan
voita ja maitoa. Vähässä ajassa olikin kaikki voi syöty ja maito juotu,
leipä ja lohen nahka vaan jäljillä. Kun ei kukaan näyttänyt tarkastelevan
syöntiäni, pistin molemmat taskuuni, panin käteni ristiin ja kiitin,
menin sitten äitini ja muorin luo kiittämään heitäkin ja sanoin olevani
kyllin syönyt. Viimeinkin tuli lähtö.
Kauan oli ollut arveluita, jaksaisinko kävellä kirkolle vai pitäisikö
minua vetää kelkassa. Lopuksi tultiin siihen päätökseen, että minä
saisin istua kelkassa, jota äitini ja muori vuoroon vetäisivät. Siis minä
istuin kelkkaan ja äitini peitti minun jollakin, en tarkalleen muista millä,
ja minun oli erittäin hauska istua näissä ajopelissä. Oli niin ihmeen
paljon katseltavaa ympärilläni, että muutamissa paikoissa tahtoivat
silmäni jäädä perään. Niin esimerkiksi kun katselin virstan-patsasta,
jota en ennen ollut nähnyt, jäin minä ihmettelemään hänen muotoansa
ajatuksissani ja totta puhuen luulin hänen mieheksi, sellaiseksi, joka
sopivan ajan tullessa pienennetään. Minä katselin pellon aitoja ja
katselin etäällä olevia taloja ja riihiä, eikä sillä hyvä, että katselin, minä
kuulin myös. Ensin minä kuulin, kuinka kovasti koirat kylässä
haukkuivat, mutta vähän myöhemmin minä kuulin erittäin kovaa ääntä,
joka melkein sai minun vapisemaan. En voinut olla huutamatta äitilleni

mikä se, joka noin ääntää? -- Se on kirkon kello, jota tapulissa soitetaan,
vastasi äiti. Eihän se ihme ollutkaan, että tuo kristillisen vapauden
julkinen merkki teki minun pieneen viattomaan sydämeeni voimallisen
vaikutuksen, kun ensi kerran lähestyin Herran pyhää huonetta.
Matka oli joutusasti kulunut ja minut nostettiin pois kelkasta seisomaan
pellon aidan viereen, joka oli lähellä kirkkoa, ja hyvä, että muistan,
kuinka minua nostettiin, sillä koko huomioni oli sillä hetkellä
kiinnitetty kirkkoon ja tapuliin, jossa kellot paraikaa täydellä mahdilla
pauhasi. Muistan myös nähneeni, kuinka ihmiset ajoivat uljailla
hevosillansa kirkolle, että lumi lenteli uhkeain eläinten kavioista. Moni
kova kokkare lensi minuunkin ja siitä jo sain ajatelleeksi, että olisi
tarpeen hiukan pienentää niin mahtipontisia hevosia, ettei lumi tuiskaisi
niin korkealle heidän jaloistansa.
Vihdoin lähdettiin minua taluttamaan kirkon rappusille. Korkeilla
kiviportailla sain hetken seisoa ja katsella vilkasta liikettä, joka kirkon
ympärillä vallitsi. Siinä kansaa kaikenlaista koolla, en koskaan ollut
vielä niin paljon ihmisiä nähnyt. Tulipa viimein rappusille kaksi poikaa,
joista toisen tunsin. Kaikeksi onneksi eivät he kumpikaan minua
huomanneet, mutta minä katselin tarkasti heitä ja kuulin minulle
tuntemattoman pojan sanovan sille, jonka tunsin: Tule, Jaakko, tapuliin
katsomaan kun soitetaan! -- Ahaa, ajattelin minä, niinkuin jostakin
koston mielestä, Jaakkoko sinun nimesi onkin, sinä veitikka, paras
nauraja, joka suurimmasta sydämmesi halusta tulet pienennystäni
katselemaan, sillä hän oli se sama, joka marjaillessani oli suurinta
elämää pitänyt ja saattanut toisetkin minua pihkaamaan.
Kirkon ovien aukasija oli mielestäni pitkäveteinen. Olivatko toiset
ihmiset yhtä mieltä minun kanssani, sitä en tiennyt, mutta minusta
kumminkin tuntui odotusaika nälkävuoden pituiseksi. Viimeinkin
aukenivat hirmuiset jättiläisovet ja kirkon rappusille keräytynyt kansan
paljous rupesi täyttä voimaansa ryntäämään sisään. Ensin tämä huvitti
minua, mutta samassa jo huomasin tilani vaaralliseksi ja