Heikki Helmikangas | Page 3

siis tarkasti heitä molempia
silmiin vuorotellen. Vihdoin lausui muori, tasotellen lasisilmiänsä
suoraan asemaan ja nypäisten nenäänsä:
-- Kuka tuon pojan on pyöräpääksi saattanut?
-- Minä, sanoi äitini, vetäen suutansa nauruntapaiseen mutistukseen.
-- Ei se ole vaarallista, vaan ei hyödyllistäkään, sanoi muori, ottaen
nuuskarasiansa ja vetäen pari kolme hyppysellistä sen hienoa sisällystä
nenäänsä.
Minä menin pois muorin luota ja istahdin nurkkaan uunin viereen.
Muistaakseni istuin omalle pikku tuolilleni, joka oli veistetty jostakin
koivupuun kannosta. Tässä vähän aikaa mietiskelin jotakin, jota en
itsekään tarkkaan muista. Sen kuitenkin muistan, että sitten otin uunin
edestä laattialta isonlaisen hiilen ja rupesin sillä piirtelemään
jonkunlaisia puoliympyrän muotoisia piiruja laattiaan. Sitä tehdessä
jupisin itsekseni: pyöräpää, puolipyörö. Minä olin niin kovasti kiintynyt
ajatuksiini ja työhöni, etten kuullut mitään, enkä nähnyt mitään, enkä
siis huomannut mitään, ennenkuin löysin itseni selälläni uunin vieressä
itkemässä ja tunsin jotakin kuumeen tapaista kipua poskessani.

Kyyneleitä tippui silmistäni, mutta kun niiden takaa katsoin aljettua
työtäni laattialla, niin huomasin siinä nokipiirujeni sijassa märjän, vasta
pyyhityn puhtaan alan. Työni oli niin muodoin rauennut turhaan. Äitini
käytöksestä ja katseista, jotka hän minuun loi, huomasin pian, että se
oli hän, joka oli minulle tämän pienen keikauksen tehnyt. Minä istuin
jälleen tuolilleni, vaan en enää itkenyt, ja äitini kysyi:
-- Mitä sinä, Heikki, oikein luulit tekeväs, kun laattiaa rupesit
nokeamaan?
En tiedä, mikä toi sanan suuhuni, mutta kuitenkin niin oli, että kohta
vastasin: alttaria. Tämä näytti tekevän niin hyvin äitissäni, kuin
muorissakin jonkunlaista vaikutusta, jos sitä vaikutukseksi voidaan
sanoa, että äitini rupesi kiivaammin karttaamaan villoja ja muori
sukkaa kutomaan, niin että joka toinen silmä putosi eli oikeammin ei
puikolle mennyt, niinkuin hänen itsensä kuulin vähän ajan takaa
kertovan, vaan minulle eivät he kumpikaan mitään puhuvan tuntuneet.
Ja niin jäi minulta sen päivän muut tapaukset näkemättä, sillä minä
vaivuin nurkassani unen helmoihin; ainoastaan sen muistan, kun minua
laskettiin vuoteelleni. Silloin näin äitini jotenkin tyyneillä silmin
katselevan minua ja niin kun vilahdukselta näin päivän vielä paistavan
sisään akkunasta, juuri kun illalla tavallisesti, ja vaivuin niin sitkeään
uneen.

TOINEN LUKU.
Mitä toiset lapset minusta ajattelevat.
Eteenpäin eläessäni en huomannut mitään pienenemistä itsessäni, päin
vastoin aina vähitellen suurenin; kovasti kuitenkin pelkäsin sitä aikaa,
jolloin ruvettaisiin minua pienentelemään. Mietteitäni en kuitenkaan
enemmän kuin ennenkään ilmaissut äitilleni, vaan odottelin soveliasta
aikaa, jolloin saisin niitä puhua vertaisteni, nimittäin toisten lasten
kanssa.
Tapahtui sitten eräänä päivänä, kun menin niitylle marjoja poimimaan,

että siellä sattui olemaan muitakin lapsia. Minä en tuntenut heitä
eivätkä he minua; vaan en minä estänyt heitä marjoja poimimasta,
eivätkä hekään minua estäneet. Mutta en minä aivan iloinenkaan ollut
heidän sielläolostaan. Pelkäsin näet marjojen kesken loppuvan, niin
etten saisikaan astiaani täyteen. He kyselivät minulta kaikenlaista,
muun muassa sitäkin, kenen poika minä olin. Minä kun en itsekään
tarkoin tietänyt, kenen poika olin, sanoin heille kaikki, mitä tiesin, että
olin äitini poika ja että olin vanhasta ukosta pienennetty.
Muutamat tämän ensin kuulivat ja ne, jotka kuulivat, sanoivat sen niille,
jotka eivät olleet kuulleet, eikä kauan viipynyt, ennen kun jo koko
lapsijoukko tiesi, mitä minä olin puhunut. Minä kun en mielestäni ollut
mitään liikoja puhunut, poimin marjoja vaan ja vastasin silloin tällöin,
kun he minulta jotakin taas uudestaan kysyivät. Mutta ei aikaakaan,
kun minua jo rupesi vähän harmittamaan. He rupesivat minua
jonkunlaisena pilkan esineenä pitämään. Sen minä selvästi huomasin
siitä, kun heidän suunsa ja äänensä oli loppumattomassa naurussa, niin
etten muuta enään kuullutkaan kuin naurua ja kysymyksiä. -- Kuinka
sinua oikein pienennettiin? Ja koska sinua taas ruvetaan pienentämään?
että hekin muka mielellään tulevat sitä kummaa katselemaan. Minä en
siis muuta osannut kuin siirtyä vähitellen erilleen heistä rauhaa
saadakseni; samalla päätin mielessäni, etteivät he olleet oikein viisaita.
Kuitenkaan en pakoon siirtymiselläni muuta voinut kuin sen, että he
sitä pikemmin tulivat perässäni yhä uudistamaan mokomia
kysymyksiänsä ja kaiuttamaan niityn metsää uusilla nauruillansa. Sitä
en voi tietää, miten minun olis käynytkään, jollei eräs vanhanpuolinen
mies, jolla oli viikate olalla, valkoiset vaatteet yllä ja leveä huopahattu
päässä, olisi siitä ohitse kulkenut ja vallatonta lapsilaumaa kovasti
torunut sekä samassa antanut meille kaikille yhteisen varoituksen olla
niittyä tallaamatta. Minä pidin sen vanhan miehen käytöstä siinä asiassa
jotenki toimellisesti tehtynä ja arvelin hänen olevan jonkun vanhoista
ystävistäni, kumminkin tuttavistani entisiltä vanhuuteni ajoilta, ennen
pienennystäni; vaan ajattelin kuitenkin hänelle ei paljon paremmin
käyvän kuin minullekaan, kun se aika tulee, että hänkin pienennetään.
Jopa pelkäsin hänelle vielä hullumminkin käyvän kuin minulle, kuin
hän oli sen reuhaavan lapsijoukon suututtanut.

Ajatellen vanhan miehen surullista tulevaisuutta, astuin verkalleen
kotiani kohti. En ollut hyvällä mielellä. Vähän oli marjoja ropeessa ja
hyvin aavistin, mitä toiset lapset ajattelivat minusta. He pitivät minua
varmaankin pyöräpäänä ja olivat kyllä valmiit, missä vaan minun
näkisivät, tekemään minusta pilkkaa.

KOLMAS LUKU.
Minä käyn ensikerran kirkossa.
Oli kerran sunnuntai-aamu. Mutta jos oikein muistan, oli se samalla
Tapanin päivä. Minun ajanlaskuni mukaan olisi näet edellisenä päivänä
ollut lauvantai, vaan että se päivä, jota minä lauvantaiksi luulin, oli
joulu, sen huomasin äitini sanoista. Kun minä näet aikaseen aamulla
otin äitini pienen