Heikki Helmikangas | Page 2

vaimo. Hyyryläiseksi äitini
häntä minulle nimitti; vaan kun katselin hänen kasvojansa, luulin häntä
joksikin äitini sukulaiseksi. Sillä hän oli ihan äitini näköinen, vaikka
paljon vanhempi. Totta puhuen minä en tietänyt, mikä hän oikeastaan
oli. Sen vaan tiesin ja huomasin, että hänen ja äitini välillä oli joku
yhdistysside, ja paljon he keskenänsä puhelivat asioita, joita eivät
minulle tahtoneet ilmoittaa.
Minulla oli kummallisia ajatuksia kaikesta, mitä minä näin ja mitä en
nähnyt. Minä katselin Temmesjoen juoksua, ajattelin sen tulevan

erittäin kaukaisilta mailta, tuolta maailman ääriltä, ja mielessäni sinne
tänne sommittelin sitä, miksi jokea sanottiin Temmekseksi. Minä
katselin niityn pajupensaita joen rannalla, ihmettelin niiden kauneutta
ja ajattelin niiden tekijän taitavuutta ja hyvyyttä, kun oli ne siihen äitini
mökin viereen asettanut minun ihailtavakseni. Minä ajattelin
kovasydämistä isäntää, jonka talossa äitini kävi työtä tekemässä, ja
nurisin sitä, että hän antoi äitini niin kovin tehdä työtä. Kun äiti illalla
tuli kotiin, hän oikein huohotti ja sanoi olevansa niin väsynyt. Minä
ajattelin, kyllä se isäntä tekee väärin äiti raukkaani kohtaan. Niin viikon
päivinä, mutta erinomaisen paljo minä ajattelin sunnuntaisin. Silloin
nimittäin oli minulla erityistä ajattelemisen aihetta. Äitini sai aina
lauantaina rahaa työstänsä ja usein hän sanoi meidän sillä elävän
eteenpäin. Hän sanoi täytyvänsä tehdä paljon enemmän työtä siitä
syystä, että minä olin elätettävänä; mutta ei sanonut surevansa sitä, että
hän minun tähteni vaivaa näki. Sitä hän sureskeli, että maailmassa oli
pahoja ihmisiä, eikä ainoastaan hyviä. Tämän johdosta ajattelin
sunnuntaisin enemmän ja minä huomasin vähitellen, että oli niitä sekä
hyviä että pahoja ihmisiä; vaan sitä en saanut päähäni, mitä eteenpäin
eläminen oli eli mitä varten tahdottiin elämistä jatkaa. Ihmisistä kun
puhuttiin, olin vakuutettu siitä, että äitini oli hyvä, ja isäntä, jolle äitini
työtä teki, paha.
Mutta kerran tapahtui oikein ihmeen kummaa. Eräänä päivänä toi äitini
kotiin tullessansa jostakin, en tiedä mistä, vanhat, harmaat sarkahousut
ja ne hän leikkasi ja sievästi neuloa rypisteli aivan pieniksi housuiksi.
Se jo herätti minussa jotakin huomiota, kun minusta silloin otettiin
ensikerran housunmitta. Kun sitten housut tulivat valmiiksi, sain minä
luvan panna ne jalkaani ja nytkö olin oikein hyvilläni. Olin ensikertaa
housujalka-mies ja miesten vertainen. Kun vähän aikaa olin niillä
astellut oikein pitkiä askeleita, niin tunsin housuni erinomaisen
sopiviksi ja ilossani lausuin: Kas, kun tuli tämmöset housut, vaikka
vanhoista pienennettiin! -- Tuskin sain sen sanoneeksi, kun kuulin
äänen korvissani: Sinä olet itsekin vanhasta ukosta pienennetty, tottapa
sinulle sopii vanhoista pienennetyt housutkin. Vaikka minä tästä
äkkiarvaamattomasta uutisesta hyvänpäiväisesti hämmästyin, huomasin
kuitenkin, etteivät sanat pilvistä tulleet, vaan olivat ne lähteneet äitini
suusta. Hyyyryläisemme näet ei ollut sillä kertaa kotona, vaan olimme

me, äiti ja minä, kahden kesken. -- Lause, että olin vanhasta
pienennetty, soi kauan kummallisesti korvissani. Minä rupesin oikein
toden tekoa ajattelemaan pienennystäni ja vähän ajan takaa uskoin
itsekin, että olin pienennetty. Minä ajattelin niin paljon, kuin
ymmärrykseni myöden antoi, kauas vanhaan entisyyteeni, jonka uskoin
joskus maailmassa olleen olemassa; vaan en saanut, vaikka olisin
kuinka ajatellut, muistooni mitään niistä seikoista, jotka minulle niissä
entisissä elämäni ja vanhuuteni ajoissa ennen pienennystäni oli
tapahtunut.
Meidän muori, nimittäin hyyryläisemme, tuli kotiin, juuri kun olin
kiihkeimmilläni mietteissäni. Hänelle juoksin kohta vastaan
ilmoittamaan tärkeätä uutistani ja huomasin hänen olevan erittäin
kauniin sinä päivänä. Katsellen hehkuvaa punaa hänen vanhoissa
kasvoissansa ja lukien hänen kirkkaissa silmissänsä jotakin, jota en
vanhasta pienennettynäkään voinut käsittää, pysähdyin hetkeksi.
Toinnuttuani jälleen ja hiukan rohkaistuani luontoani, sanoin muorille
vapisevalla äänellä: Tiedättekö muori, mikä onnettomuus minulle on
tapahtunut?
Muori katseli minua silmiin, pieni hymy huulilla. Hän katseli
mielestäni vähän liiaksikin kauan ja minä olin jo kääntyä pois akkunaan
päin, josta, kun keskellä laattiaakin seisoi, näki Temmesjoen
kimaltelevan auringon paisteessa. Silloin hän viimein sanoi: Mikä
onnettomuus sinulle, lapsi, nyt on tapahtunut? Sekö, kun olet saanut
uudet housut?
Tämän sanoessaan otti hän minun syliinsä ja nosti niin tavattoman
korkealle, että vanhasta pienennetty pääni otti kattoon. Tämä minun
muistaakseni oli ensi kerta, kuin olin niin korkealla, ja vielä ollessani
tässä tavattomassa korkeudessa lausui muori: Noin pitkäksi pojaksi
kasva! -- Tämä oli minulle erittäin ihmeteltävä sana. Pitikö minun
vanhoista pienennettyjen housujeni nojalla kasvaa turvemökin
korkuiseksi? Ja sitten kai he taas, en tietänyt kutka, hyväksi näkisivät
ruveta minua pienentelemään pikku Heikiksi. Mielestäni olisi ollut
sopivampi, että olisin käynyt ilman housuja niin kauan, että olisin
voinut niitä kantaa kokonaisuudessaan, ilman pienentämättä. Ja kun

ajattelin vähän enemmän asiaa, tulin huomaamaan, että minulle olisi
ollut tarpeen olemassa hyvin iso joukko housuja, että olisi ollut aina
muuttaa, sen mukaan kun kasvoin tai vähenin. Kuitenkaan en puhunut
siitä mitään, vaan pidin tietoni itse.
Tehtyäni pienen pyörähdyksen laattialla, sanoin muorille: Muistatteko
muori sitä aikaa, jolloin minä vanhasta pienennettiin?
Muori, joka jo oli istunut rahille sukkaa kutomaan, nosti molemmat
silmäparinsa niin ylös kun suinkin taisi. Mutta sepä hauskalta näytti,
kun muori siinä katseli oikeilla silmillänsä varasilmäinsä ylitse ja alitse
ja katsoi vuoroon minuun, vuoroon äitiin. Arvaanpa, että hän luuli
minua jonkunlaiseksi mielipuoleksi, taikka pitikö hän minua vaan
lapsellisena pikku Heikkinä.
Minun mielestäni oli muorin ja äitini silmänheittojen vaihtamisessa
jotakin huomioon otettavaa ja katsoin