Hattu | Page 3

(syrjään). Mistä saada rohkeutta synkistämään tämmöistä
auringonpaistetta. (Ääneen.) Anna minun olla, Siiri. (_Lykkää Siirin
luotaan._)
SIIRI. Mikä sinun on?
TUURE. Minun? Mikäpä minun olisi. Apropos, Siiri. Nyt juuri johtui
mieleeni eräs ajatus. Jos me sattumalta menettäisimme kaikki, mitä
meillä on, jos meidän olisi pakko supistaa huvituksiamme, tapojamme
-- mitä sinä silloin sanoisit?
SIIRI. En mitään. Minä vain itkisin, itkisin yöt ja päivät. Mutta miksi
puhut sinä niin kauheita asioita?
TUURE. En tosiaankaan tiedä. Mutta hyvästi nyt hetkeksi.
SIIRI. Ethän sinä viivy kauan?
TUURE. Korkeintaan puoli tuntia, toivon minä. Hyvästi, lapsukaiseni.
(Menee perältä.)
SIIRI (avaa oven). Tuure! Taaskin sinä unohdit suudella minua!
(_Tuure suutelee häntä nopeasti ja menee_). Niin kummalliseksi kuin
hän on käynytkin. Äsken hän melkein tyrkkäsi minut luotaan ja -- --
varmaankin minä vain kuvittelen. Sen konstin minä kyllä osaan.
(_Laittelee hyräillen hattua päähänsä peilin edessä._) Ei, Liisan pitää
nähdä tämä. (Huutaa.) Liisa, Liisa!
TOINEN KOHTAUS.
SIIRI ja LIISA.
LIISA (vasemmalta). Niin, niin, minä tulen, minä tulen!
SIIRI. NO, etkö näe mitään?

LIISA. Kyllä, Jumalan kiitos. Vielä minä näen pitemmältä kuin nenäni
päähän.
SIIRI. Nyt ei ole kysymys nenästä, vaan tästä. (Osottaa hattua.)
LIISA (happamesti). Hm, semmoisia asioita en minä ymmärrä.
SIIRI. Ymmärrät kai sen verran, että se on kaunis?
LIISA. Noitten tupsujenko takia?
SIIRI. Nehän ne juuri tekevät sen hienoksi.
LIISA. Minusta ne muistuttavat ruumisvaunuja.
SIIRI. Kuinka Liisa voi sanoa niin kauheasti? Ruumisvaunut ja
sirkushevoset! Olisipa hauska tietää, kuka uskaltaa liikkua semmoisilla
ajoneuvoilla!
LIISA. Kas niin, sydänkäpyseni. Älkää panko sitä niin pahaksenne.
Vanha Liisa on pässinpää, joka ei mitään käsitä.
SIIRI (lohdutettuna). No, siinä voit olla oikeassa. Ja että se pukee
minua, se on varma.
LIISA. Ihmepä olisikin, jos ei pukisi semmoisia kasvoja -- vaikka --
SIIRI (matkien Liisaa). Ei voi verratakaan siihen, mitä ne olivat
nuorena ollessa.
LIISA. Aivan niin.
SIIRI (edelleen kuin Liisa). Silloin oli hän kuin elävä Jumalan enkeli.
LIISA (loukkaantuneena). Ensi kerralla tietää akka pitää kielensä
kahleissa.
SIIRI (nauraen). Se käy kyllä liian vaikeaksi sinulle, Liisa! Kas niin,
vanha höpsö, älä nyt suutu. Mutta kun unohdit antaa minulle peilin

pienenä ollessani, on se anteeksi annettavaa, jos en voi olla yhtä
ihastunut kuin sinä. Kuulehan, Liisa!
LIISA (leppyneenä). Mitä -- rouva tahtoo?
SIIRI. Meidän pitää saada jotakin oikein hyvää illalliseksi.
LIISA. En koskaan kuule muuta, ja -- --
SIIRI. Tuure pitää linnusta. Se on päätetty. Meidän pitää saada
pyy-paistia.
LIISA. Se on mahdotonta.
SIIRI. Mahdotonta, kun minä käsken.
LIISA. Lintu on vielä ostamatta, kynimättä, ja mikä pahinta: jäätyneenä,
kun ilmat pysyvät yhä niin kylminä.
SIIRI. Kyllä kai se sulaa, kun tulelle pannaan, luulen minä.
LIISA (rykii). Silloin se menee pilalle.
SIIRI. Kun sulaako?
LIISA. Minä tarkotan -- --
SIIRI. Minä kyllä ymmärrän. Voit muuten laittaa, mitä tahansa, kunhan
se on vain semmoista, josta kasööri pitää.
LIISA. Mutta --
SIIRI. Ei mitään vastaväitteitä. Liisa unohtaa, että minä olen nyt rouva.
LIISA. Unohtaisinko sitä! Mutta -- -- --
SIIRI. Ja että Liisa on velvollinen tottelemaan minua.
LIISA. Senhän sanoo järkikin. Minä tahdoin vain sanoa, että rouva otti

viimeiset talousrahat hansikk -- -- (Ovikello soi.)
SIIRI. Kukahan se lienee? Kiiruhda avaamaan. (_Ottaa nopeasti hatun
päästään._)
LIISA (eteisessä). Voi, taivas! Nytkös Siiri riemastuu! (_Avaa
peräoven Agnekselle ja menee vasemmalle._)
KOLMAS KOHTAUS.
SIIRI ja AGNES.
SIIRI. Ei, mutta mitä minä näen! Sinä, Agnes!
AGNES. Niin, minä itse eikä kukaan muu. No, kultaseni, älähän pudota
silmiäsi.
SIIRI. Mikä äärettömän mieluisa yllätys! Milloinka sinä olet tullut
Helsinkiin?
AGNES. Eilen.
SIIRI. Ja tulit näin verrattain kohta minua tapaamaan! Sinä rakas, kiltti
Agnes.
AGNES. Luulenpa tosiaankin, että lapsi aivan vilpittömästi ihastui
minut nähdessään.
SIIRI. Mutta nyt sinun pitää riisua päällysvaatteesi. -- Maltas, niin minä
autan sinua. Onko miehesikin kaupungissa?
AGNES. Hän ei mielellään poistu maatilaltaan.
SIIRI. Sukutilaltaan, tarkoitat. Ajatteles, kun on miehenä sukutilan
omistaja!
AGNES. Niin, sitä kannattaa kadehtia. Eikö niin?
SIIRI. Mutta tule nyt tänne lampun luokse, että saan oikein nähdä sinut.

Mehän emme ole tavanneet kokonaiseen neljään vuoteen.
AGNES. Onko siitä vain neljä vuotta?
SIIRI. On. Minähän olin nuorempana morsiustyttönä sinun häissäsi.
AGNES. Se on totta. Minä siis erehdyin.
SIIRI (katsellen häntä). Komea ja ylpeä kuin aina, mutta olet sinä
käynyt vähän kalpeaksi.
AGNES. Sinä sitävastoin olet punakka kuin aamurusko.
SIIRI. Nyt pitää sinun istua tänne sohvaan. Kas niin, ja tyyny pään
taakse, palli jalkojen alle ja -- --
AGNES. Riittää, riittää, kiitos. Minä olen kuin kissa. En pidä siitä, että
minua liiaksi silitellään. -- Tämä on siis sinun kotisi, Siiri? Kuinka
miellyttävä pikku pesä!
SIIRI. Oikeinko todella? No, niin, onhan tämä hyvä kylläkin, vaikka
tosin puuttuu yhtä ja toista. Ja sinun kotiisi verraten, niin -- --
AGNES. Puhukaamme nyt miehestäsi. Minähän en lainkaan tunne
häntä.
SIIRI. Mutta hän tuntee sinut.
AGNES. Niinkuin minäkin hänet: nimeltä. Tiedän m. m., että hän on
tavattoman oikeamielinen ja rakastettava nuori mies.
SIIRI. Oikeamielinen ja rakastettava! Ohoo, se on aivan liian vähän!
Hän on parhain, viisain, kaunein, hauskin, --
AGNES. Hillitse itseäsi. Nyt on minulla hänen luonteensa aivan
selvillä. Te