Hattu | Page 4

rakastatte toisianne siis yhä edelleen?
SIIRI. Yhä edelleen? Etkö sinä ja miehesi sitten --

AGNES. Mekö? Me olemme mallikelpoinen aviopari ja aivan uusinta
kuosia.
SIIRI. Minä en ole tiennyt olevan mitään kuosia aviomaailmassa.
AGNES. Päinvastoin: siinä on kauhean vaihteleva kuosi.
SIIRI. Ajatteles, jos Tuure kävisi vanhanaikaiseksi. Ha, ha, ha!
AGNES. Älä sinä naura. Se on hyvin luultavaa, jos hän ei -- -- --
SIIRI. Mitä?
AGNES. Osaa luoda omaa kuosiaan. Mutta, lapsukainen, minkätähden
et vuosikausiin ole minulle kirjoittanut?
SIIRI. Niin -- niin -- näetkös -- sen tähden, että minä niin kauheasti
kunnioitan sinua.
AGNES. Minua! No, olipa sekin päähänpisto.
SIIRI. Eikä minulla ole ollut rohkeutta lähettää sinulle tyhmyyksiäni
noin vain ominpäin taikka, oikeammin: omin käsin.
AGNES. Vai olet sinä niin koppava! Voisit »lähettää tyhmyyksiäsi»
pois, etkä kumminkaan tee sitä! Sinä olet siis onnellinen, niinkö?
SIIRI. Olen, minä olen niin onnellinen! -- Jospa meillä olisi vain vähän
enemmän rahaa.
AGNES. Minä luulen miehelläsi olevan sangen hyvän palkan?
SIIRI. Kolmetuhattaviisisataa markkaa.
AGNES. No, se ei ole paljon.
SIIRI. Ei, eipä suinkaan. Mutta kyllä se sentään varsin hyvin riittää,
kun osaa olla tarkka.

AGNES. Ja miehesi osaa olla?
SIIRI. Sitä en ole sanonut.
AGNES. Sinäkö siis olisit --
SIIRI. Niin, meidän kesken sanoen, niin Tuurella on aivan nurinkuriset
käsitykset taloudenhoidosta. Hän vaatii vain, että pitäisi olla ilman sitä,
mitä on vaikea hankkia itselleen.
AGNES. Ja sinä?
SIIRI. Minä? Minä olen sitä mieltä, että se on hankittava, mitä ilman
on vaikea olla. Apropos: mitä sinä pidät tästä? (_Näyttää hattuaan._)
AGNES. Sangen sievä -- vaikka sulkatöyhdöt muistuttavat hieman
lappalaiskoiran häntää.
SIIRI (musertuneena). Lappalaiskoiran häntää!
AGNES. Loukkasiko sinua minun talonpoikainen arvosteluni.
SIIRI. Ei, ei suinkaan. Mutta kyllä se on katkeraa, että vielä
ruumisvaunujen perään piti tulla koiran. Niin, saatpahan sitten kuulla.
Mutta nyt vasta huomaan, että sinä olet surupuvussa. Sydänsuruko?
AGNES. Oh, ei! Kuka surisi, kun saa periä viisituhatta markkaa.
Fabian setä on kuollut.
SIIRI. Se vanha kitupiikki -- --! (Äkkiä hilliten itsensä.) No, Jumalan
kiitos, että se ei ollut sen pahempaa. Mutta suoruus on suoruudella
palkittava. Oletko sinä onnellinen, Agnes?
AGNES. Oo, erinomaisen onnellinen. Ainoa, mitä minun onnestani
puuttui, oli uushopeainen pöytäkalusto ja sen minä sain pari päivää
sitten. Mutta minä en tiedä, mitä täällä on ilmassa semmoista, joka saa
ihmisen niin lapselliselle mielelle. Minäpä kiipeän sohvalle tällä tavalla
ja sitten on sinun, Siiri, kerrottava minulle satu avioelämästäsi.

SIIRI. Satu?
AGNES. Niin, eikö teidän rakkautenne ole ehkä satumaista meidän
valistuneella aikakaudellamme, ja etkö sinä itse ole kuin oikea
satuprinsessa vaaleine kiharoinesi ja kauniine pukuinesi? Apropos:
oletko sinä aina kotona noin hienosti puettuna?
SIIRI. Olen, minusta se on velvollisuuteni -- -- Tuurea kohtaan.
AGNES. Tuurea kohtaan? On se sentään onnellista, kun on saanut
oppia velvollisuutensa, niinkuin me molemmat. Ja kylässä?
SIIRI. Niin, silloin se on mielestäni velvollisuuteni -- minua itseäni
kohtaan.
AGNES. Tietysti. Kas niin, lapsonen, alotahan nyt.
SIIRI. Ensimäisellä kerralla, kun prinssi ja prinsessa näkivät toisensa,
he rakastuivat, rakastuivat kauheasti. Mutta äläpäs, ei se niin vain käy;
No niin: mamma sanoi: »ei»! Tuure vielä silloin lueskeli eikä hänellä
ollut mitään, ja mamma tahtoi saada rikkaan vävyn -- ymmärräthän.
Niin, niin, se oli aikaa, se.
AGNES. No, sitten?
SIIRI. Sitten Tuure hylkäsi opinnot ja otti siihen sijaan tämän paikan,
mutta se ei kuitenkaan auttanut. Mammasta hän oli sittenkin vielä liian
köyhä. Ush, kuinka minä itkin! Tuure kävi kalpeaksi ja alakuloiseksi;
minun silmäni muuttuivat punaisiksi ja muotoni rumaksi ja siitä minä
itkin tietysti vielä enemmän. Ei, en tahdo sitä enää edes ajatella. Sitten
mamma sairastui kovasti, tuli hyvin huonoksi ja silloin, kernaammin
kuin jätti minut yksin ja ilman omaisuutta, eläkkeestähän minä en
saanut tarpeeksi -- niin silloin --
AGNES. Minä ymmärrän. Siiri raukka. Sinä onnenmyyrä!
SIIRI. Aivan niin. Minä olin niin onneton, kun mamma kuoli, mutta
kun minun piti itkeä, niin minä nauroin, ja päinvastoin. En ollut

lainkaan selvillä itsestäni. Jumalani, niin onnellinen kuin minä olin!
Muutamia viikkoja myöhemmin vietimme Tuure ja minä kaikessa
hiljaisuudessa häät, ja nyt olen minä onnellisin, kadehtittavin olento,
mitä on auringon alla. Niin, minä tarkoitan --
AGNES. On siis olemassa joku pilvi?
SIIRI. Ei juuri niin, ei. Mutta on olemassa asia, jota sanotaan:
kirjainpäätökseksi.
AGNES. Mitä sinä, lapsukainen, tarkoitat?
SIIRI. Niin, välistä, näetkös, ei usein, on Tuure hieman kummallinen.
Hän vain tuijottaa eteensä eikä kuule eikä näe mitään. Silloin on
hänellä kirjainpäätös mielessä, näetkös. Oo, kuinka minä inhoan noita
kirjainpäätöksiä!
AGNES. Sen tekevät monet muutkin kuin sinä, luulen minä. Tuure on
siis välistä alakuloinen?
SIIRI. Alakuloinen! Ei, niin vaarallinen ei asia ole. Jospa hän vain ei
mietiskelisi niin hirveästi, Onko sinunkin miehesi tapana --
AGNES. Mietiskelläkö? Ei, siitä pulasta minä kokonaan vapautan
hänet. No, kuinka sinä selviydyt taloudenhoidossa?
SIIRI. Oo, mainiosti, varsinkin siitä asti, kun Liisa tuli. Hän ymmärtää
minua niin hyvin.
AGNES. Minä oikein ihastuin nähdessäni hänen vanhat kasvonsa. Hän
on varmaan sinulle korvaamaton.
SIIRI. Aivan niin, aivan niin. Mutta kyllä sitä pitää käyttää järkeä
voidakseen ylläpitää emäntä-arvoaan. Ymmärräthän, että hän kun hoiti
minua pienenä