Hanna | Page 6

Huoneet olivat niin tyhjät ja
kolkot ilman äitiä. Mikä kumma siinä lienee ollut, mutta heti kun äiti
tuli sisään, vaikka olisi mennyt suojan läpi vaan, se samassa muuttui
iloisemmaksi.
»Pourquoi, minkätähden, pourquoi, minkätähden--»
»Ankaraa dieettiä, kaikella muotoa, ei olutta eikä totia, korkeintaan lasi
punaista viiniä silloin, tällöin.»
Lääkäri ja äiti tulivat makuuhuoneesta ruokasaliin.
»Kiitoksia nyt hyvin paljon, tohtori», kuului äidin vieno ääni.
Etehiseen menivät. Siellä vielä puhetta jatkoivat, mutta Hanna ei sanoja
eroittanut.
Niin, kunhan isä vaan malttaisi olla totia ja olutta juomatta. Ehkä
sentään, kun lääkärikin kielsi. Olipa kumminkin hyvä, että hän sen teki.
Jumalaa siitä varmaan tuli kiittää. Hannan sydän kävi lämpimäksi.
Sitten isä jo sai liikkua muissakin huoneissa, mutta ulkona hän ei vielä
käynyt. Ensimmältä hän oli hiljaisempi kuin ennen ja tyytyväisempi.
Näyttipä viihtyvän kodissa jotenkin hyvin. Vaikk'ei äiti mitään puhunut,
ymmärsi Hanna kuitenkin, että hän toivoi isän muuttuneen. Semmoinen
tyyni, rauhallinen ilo koko hänen olennossaan ilmestyi, ja kuinka
hartaasti hän koetti isän mieltä noudattaa, missä ikänä voi. Ihmeellisesti
hän aina arvasikin isän kaikki halut ja tarpeet, ennenkuin hän niitä
ennätti vielä lausuakaan.
Mutta eihän tätä varsin kauan kestänyt. Sen mukaan kuin voimat
varttuivat, alkoi isä käydä tuskaisemmaksi. Punaista viiniä haettiin yhä
tiheämpään, pullo pullon jälkeen.
Eräänä sunnuntaina hän oli tavattoman levoton. Heittäytyi sohvalle ja
otti sanomalehden käteensä; viskasi sen samassa pois, nousi ylös taas ja
meni kyökkiin. Seisoi hetken ja katseli, kun äiti paistoi ohkaisia

pannukaakkuja. Tuli takaisin lastenkamariin, seisahtui ikkunan eteen,
pani kädet ristiin päänsä taakse ja katseli ulos kadulle. Haukotteli
pitkään.
Papalla on vissiin ikävä, arveli Hanna. Rupesi kertomaan kaikenmoista
koulusta, mutta huomasi, ettei se isää huvittanut. Mitä hänen piti
parempaa keksimän? Oli hetken ääneti ja mietti. Sitten huomasi.
»Pappa!»
»Hm?»
»Eikö pappa tahtoisi pelata mariaagia?»
»Osaatko sinä?»
»Kyllä minä osaan.»
»No, koetetaan pilanpäin.»
Näyttipä kohta virkistyvän. Hanna oli mielissään. Mentiin isän
huoneesen, kortit otettiin esiin ja peli alkoi. Hanna oli koko mestari,
missä lienee oppinutkin. Välistä hän kuitenkin pelasi hullusti, mutta sen
teki tahallaan, että isäkin voittaisi. Arveli hänen muuten tulevan
pahoilleen.
Puolisen syötyä jatkettiin peliä vielä. Äiti istui nojatuolissa siinä
vieressä ja katseli. Mutta illempana isä kyllästyi ja tahtoi lopettaa.
Nousi ylös, sytytti papyrossin ja lupasi mennä kävelemään. Sitä
sanoessaan hän vältti katsoa äitiin.
Ilta kului kulumistaan, mutta isää ei näkynyt takaisin tulevaksi. Hanna
luki läksyjään, äiti opetti Jussia ja loi tuon tuostakin silmänsä kelloon.
Niin teki Hannakin, ja varmaan he molemmat samaa ajattelivat. Ei
kuitenkaan toinen eikä toinen mitään virkkanut.
Oli niin tukalan ikävää. Pelko ensiksikin isän suhteen. Jos hän nyt
joutui johonkin olutta tai totia juomaan ja sairastuisi taas uudelleen.
Taikka tulisi humalassa kotiin ja kohtelisi äitiä samalla lailla kuin

silloinkin. Hannaa oikein pöyristytti.
Äiti raukka! Kuinka hän oli rauhaton. Hannan kävi häntä kovin, kovin
sääli. Teki mieli mennä syleilemään, suutelemaan, mutta ei sentään
kehdannut.
Jussi sitten kaiken lisäksi oli niin tavattoman äksy. Kärsivällisyyttä
muutenkin koetettiin hänen opettamisessaan, kovapäinen kun oli ja
haluton lukemaan. Mutta tänä iltana hän sitä paitse vielä juonitteli ja oli
oikein väsyttävä. Nukutti ja oli nälkä. Miks'ei annettu ruokaa, ja miks'ei
päästetty maata. Hän osasi kyllä, mamma oli vaan niin turhan tarkka.
Kysyy vaikka opettajilta, eikö hän aina osaa. Ja kun mamma antaisi
hänen olla rauhassa, hän lukisi paljon paremmin. Mutta kun häntä yhä
vaan kiusataan: »Jussi lukemaan, Jussi lukemaan.» Ei koskaan saisi
muuta tehdä. Eikä koskaan anneta leikkiä. Jos mamma ostaisi hänelle
edes koiran taikka hevosen, sitten hän rupeisi ahkeraksi. Mutta kun
koko talossa ei ollut muita elukoita kuin kissa ja sika. Eikä hän
niitäkään saanut hoitaa. Mari aina riiteli ja tiuski, kun hän kissalle
tahtoi maitoa antaa, taikka viedä pahnoja sian alle.
Näin Jussi intti, siksi kuin äiti vihdoin kyllästyi ja laski hänet
menemään.
Tänä iltana ei isää varten jätettykään ruokaa pöydälle, vaan antoi äiti
viedä sen tarjottimella hänen omaan kamariinsa. Ja Hannalle annettiin
käsky mennä levolle.
Sen hän teki. Mutta niin pian kuin pääsi vuoteelle, painoi hän kädet
ristiin ja luki kaikki rukoukset, jotka ulkoa muisti. Kappaleen toista
kymmentä niitä oli. Rukouksiinsa hän vihdoin nukkuikin. Kädet jäivät
ristiin, huulet puoliumpeen. »Ann' uskon kärsimystä Mun tulla osaksein.
Ja vihdoin hedelmänä Mun--luokses--kor--jaa pois.» Ne olivat hänen
viimeiset sanansa.
Eikä Hanna sitten ollenkaan tiennyt, kuinka myöhään isä viipyi poissa.
Mutta aamulla hän heti näki äidin kasvoissa tuon entisen surullisen
piirteen. Ja kun hän puhui, oli ääni aivan painuksissa.

Tämmöistä ei Hanna ennen tiennyt panna merkille. Nyt se ei koskaan
jäänyt huomaamatta. Eikä se hänen mielestään mennyt koko päivänä,
oli hän sitten koulussa tai missä muualla hyvänsä. Siitä syystä ei hän
pitkään, pitkään aikaan voinut olla oikein iloinen eikä leikkiä täydestä
sydämen halusta niinkuin ennen.
Talvi kului; kevät tuli ja koulusta saatiin lupa. Hanna oli päässyt
ensimmäisenä luokalta, mutta Jussi oli jäänyt peränpitäjäksi lyseoon.
Siitä poika oli äkeissään; paiskasi vihkot ja kirjat pöydälle, moitti
opettajia, moitti koko koulua ja uhkasi erota. Rupeisi ennen rengiksi
taikka menisi maanviljelys-kouluun.
»Ja hevosmiehenäkin on paljon parempi olla kuin herrana. Minä en
rupea lukemaan, en.